Kristallikyyneleet

Elämäni on yhtä myrskyä. Mielialat vaihtelevat kokoajan ihan hirveän radikaalisti. Toisina päivinä anoreksia huutaa kurkku suorana ja noudatan orjallisesti käskyjä. Toisina päivinä en vain jaksa enää välittää mistään, syön liikaa lihottavaa ruokaa, heitän oppikirjat seinään, nyyhkytän nurkassa nilkat viilloilla, kun varjot ei lakkaa seuraamasta. Äänet ei lopeta huutamista. Peilikuvani elää omaa elämäänsä: milloin se nauraa minulle, milloin huutaa ja on vihainen. Uhkaa tappaa. Painajaiset hyökkäävät, kun nukahdan. Henkinen elämäni on kuin Helvetin syvin kuoppa.

Sosiaalinen elämäni on toistaiseksi pilalla. Maineeni on mennyt, ihmiset ovat vihaisia minulle. Olen itsekäs, mutta nyt on pakko olla. En ymmärrä asioita näiden Helvetin vitsausten keskellä asioita normaalisti, teen virheratkaisuja. En halua olla enkä tahallani olekaan ilkeä, mutta olen ihan hukassa. En vain enää jaksa. 

Huomasin olevani todella negatiivinen ihminen. Tuntuu, että ainoa, mitä suustani nykyään ulos tulee, on valitus.

Mä olen jotenkin loukannut Sulkaa. Mutta se ei jaksa raivota mulle. Pelkään, et menetän sen.

Pelkään, et menetän Rubikin.

Pelkään, että mä olen jo menettänyt Jääprinsessan. Prinsessan, joka tanssii kuolleiden ruusujen päällä. Prinsessan, jonka mieli on veressä ja piikkejä täynnä.  Kauniin prinsessani, kevyen kuin tuuli. 

Kristallikyyneleet valuvat poskiani

Pitkin

Kasvoton olen

Verisenä hymyilee

Toista ei voi tappaa

Tappamatta toista

Kristallikyyneleet jäävät

Vaikkakin särkyneitä

Ja minä en enää

Ole

Kuiskaan viimeiset sanat:

Minä rakastan sinua

If I just could dance like a beautiful, beautiful snowflakes

Katson lumihiutaletta. 

Se hohtaa kauniisti tummaa taivasta vasten

leijailee aina vain alaspäin, pikkuhiljaa

kunnes vihdoin kohtaa maan.

Sen kauneus kestää

niin kauan kuin on kylmä.

Ehkä minäkin

näin

opin nauttimaan kylmyyden tunteesta

47,4kg. Kaikki alkaa jälleen kerran alusta. Nyt mä onnistun. Tällä kertaa minusta tulee laiha. Tuntuu, että tämä sama oravanpyörä pyörii pyörimistään, ei koskaan pysähdy, ei pidä hetken taukoa. Mitä sanottavaa minulla enää on? Olen käynyt jo läpi jäisen helvetin, miksi haluan takaisin? 

Koska minä haluan olla kaunis. 

Kaunis ja valkea, kuin lumihiutale.

Pieni pienempi pienin.

Jääprinsessa on niin ihanan laiha, niin siro. Se on kokenut kovia, mä haluaisin pelastaa sen tältä pahalta maailmalta, julmilta katseilta. Se ei ansaitse sellaista. Mutta mä en osaa. Ehkä synkkyys on vienyt sen mielen, mutta jääprinsessa itsessään on hyvä, mä pelkään tuhoavani sen pahuudellani, jota viljelen ympärilleni. Mä haluaisin puhua sen kanssa, niinkuin ennen, mutta tuntuu, ettei se oikeasti edes kaipaa mua. Sanoja. Mä olen kyllästynyt sanoihin, lupauksiin, jotka jäävät hetkeksi ilmaan leijumaan ja sitten katoavat pois.. Unohtuvat. 

Rakas jääprinsessani

Onneksi et ole ruusu

Sillä lähelläni kuihtuisit

Mutta toisaalta

Sinähän pidät kuolleista ruusuista

Niin pidän minäkin

Mutten halua sinua kuolleena

Kyllä, minä olen kateellinen. Todennäköisesti juuri sinulle. Ja ehkä myös hänelle. Kaikille. Oikeastaan, en tiedä onko se erään kohdalla juuri kateutta vai lieneekö se pelkkää mustasukkaisuutta. Mä olen liian omistushaluinen.

Mun lääkäri tietää, että mä käytän laihdutustuotteita. Mä en tiedä, miksi mä kerroin sille. Mä oon huono valehtelija, ehkä siksi. 

Huomenna

Yö katselee minua, kun askeleeni koskettavat maan pintaa. Toisilla parvekkeilla on vieläkin jouluvaloja. Värit ja valo näyttävät kauniilta, tekonurmikko kimaltelee sateen jäljiltä. Tämä maailma on ruma, mutta välillä näkee sen kaiken rumuuden keskeltä kauneutta. Miksen osaa katsoa itseäni samalla tavalla? Mä puhallan tupakan savua ulos suustani, se leijailee tuulen mukana pois. 

Olisimpa minäkin yhtä kevyt.

Kävelen leikkipuiston halki. Hiekkalaatikolla on leluja levällään ja nurmella lojuu punainen pallo. Nään huolettomat, iloiset lapset leikkimässä, nauramassa. Minäkin olin joskus sellainen. 

Nousen kiviaidan päälle. Katson maailmaa hieman korkeammalta. Hetken ajan tuntuu, että olen kaiken pahan yläpuolella. En voi olla miettimättä, kuinka monen vastaantulevan hymyn takana on kyyneleitä. Kuinka monen ulkoapäin onnellisen perheen elämä onkin kaikkea muuta kuin miltä näyttää. Ihmiset on rikkinäisiä. Me ei olla tarpeeksi vahvoja kestämään sitä, millaisiksi me ollaan kehitytty. Me ei osata käyttää ajattelua, kommunikaatiota ja muita kykyjä oikein ja hyödyksi. Me ollaan liian älykkäitä, ja se tekee meistä tyhmempiä kuin muut eläimet.

Tuuli ujeltaa sävelmiään korviini. Se kertoo salaisuuksia maailmalta. Kukaan ei vain osaa kuunnella. Minä kuiskaan sen syleilyyn omani. Sen, kuinka en jaksa enää olla läski. Sen, kuinka en jaksa ajatuksiani, kyyneleitä, viiltoja. Sen, kuinka mä pelkään elämää ja sen katoamista. Sitten mä heitän tupakan menemään ja lähden sisälle, tuudittautumaan ajatukseen, että kyllä mä sitten huomenna onnistun.

Ja mä väitän tietäväni paremmin

"Ooksä laihtunut?" - sanat, joita mä toistin haluuvani kuulla, mutta nyt kun mä kuulen ne, musta tulee vain surullinen. Sanotteko te tosiaan noin? Vain siksi, etten tuntisi itseäni isoksi valaaksi, epäonnistuneeksi kasaksi ihraa? Järki sanoo, että mä olen lihonnut. Peili todistaa, että mä olen lihonnut. Vaaka varmistaa nämä todeksi. Se nauraa mulle päin naamaa: 49,5kg. Vitun läski. Etkö sä oo vieläkään oppinut tekemään muuta kuin mättämään kalorikaupalla paskaa kurkustas alas? 

En.

Mä tiedän, mä olen s ä ä l i t t ä v ä ja heikko. 

Tähän tulee nyt muutos, mä lupaan itselleni tuhannennen kerran.

Mä en oo taas nukkunut koko yönä. Väsyttää. Oksettaa. Ahdistaa. Masentaa. Vituttaa.

Mä en oo kyennyt itkemään pitkään aikaan. Kun mä tänään astuin vaa'alle ja näin sen painajaismaisen lukeman, mä en voinut estää sitä. Kyyneleet eksyivät harhailemaan pulleille poskilleni. Mua pelottaa. Mä en halua, että mun paino nousee yli viidenkympin. Mä en kestä sitä. Mä olen jo nyt rikki, hajalla, mitä mulle tapahtuu, jos tuo raja ylittyy? Mä en käynyt kuukausiin vaa'alla, koska pelkäsin tämän tapahtuvan. 

Mä en jaksa.

Antakaa anteeks.

Mä annan terän suudella mun ihoa.

Weekend

PERJANTAI

17.23

Tultiin just mökille. Heti paljon rauhallisempi fiilis, kun multa ei vaadita mitään, mun ei tarvitse tehdä mitään, mulla ei oo kiire mihenkään. Voi vaan olla.

18.30

Makaan auringossa ja tuijotan taivaalla hajoavaa pilveä.

LAUANTAI

Syön aamupalaksi leivän voilla ja juustolla. Ällöttää. Kahvin juon mustana ja ilman sokeria. Käyn intervallilenkillä ja kiroan kenkiäni. Tarvisin kunnon juoksukengät. Vois olla juokseminenkin helpompaa. Lenkin jälkeen mä hypin hyppynarulla hetken ja isäpuoli varottaa ylikunnosta. En mä mielestäni niin paljon kuntoile.

Istun kivellä. Aurinko lämmittää olkapäitäni. Linnut laulavat puissa ja mökin rakentamisen äänet täyttävät korvani. Silti on niin rauhallista. Kivi tuntuu karhealta ja viileältä paljaita jalkojani vasten.

Traktorit ovat työntouhussa ja kauempana autot lipuvat pitkänä jonona ohi peltojen. Ne näyttävät niin rauhallisilta ja kiireettömiltä. Taivas on kirkkaan sininen eikä pilvistä ole tietoakaan. Minä istun ruohikolla apiloiden ympäröimänä ja koitan etsiä katseellani neliapilaa.

Oon läski enkä mä saavuta koskaan mitään. Mä oon yrittäny ottaa itteeni niskasta kiinni, mutta mä syön ku possu enkä jaksa liikkua niin paljon, ku olis tarvis. Mun vatsa kasvaa päivä päivältä ja jenkkakahvat löllyy eikä musta oo tekemään asialle mitään. Mä olen säälittävä ihrakerroksen vuoraama epäonnistunut paska.

Mä en nyt sano, että mä haluaisin kuolla, koska mä en halua, mutta kaikilla olis parempi jos mua ei olis. Mä aiheutan vaan huolta ja pahaa mieltä kaikille. Mä oon paha ihminen. Huono. Mä en kestä itteeni. Mä haluan olla täydellinen tyttöystävä, mut mä olen kaukana siitä.

Mä tuijotan kynttilöiden liekkien kauneutta, niiden hiljaista leikkiä

Vaaka sylkee lukemansa kasvoilleni. 43,5kg. Läski.

Astelen peilin eteen. Tunnustelen luitani. Upotan sormeni läskeihini. Senkin lihava laiska paska, susta ei ole mihinkään. Et onnistu edes laihduttamaan.

Syön aamupalaksi muroja rasvattomalla maidolla. 144kcal.

Jään yksin kotiin. Laitan musiikin soimaan ja alan tanssia. On kuuma, mutta minä tanssin, tanssin, tanssin. Tanssin loputtomiin ja eksyn näihin säveliin. Nälkä putoaa vatsaani kuin painava kivi. En mä voi vielä syödä.

Puoli kuudelta mä mittaan lautaselleni 100g vihreitä papuja ja 100g herkkusieniä. Kaadan lasiin vielä sokeroimatonta mansikkakeittoa. 71kcal. Kun olen syönyt, kuvottava tunne valtaa mun kehon. Mua oksettaa, mun vatsa on täynnä. Läski miksi söit? Tuolla tavalla et ikinä saavuta tavoitepainoasi. Paisut vain päivä päivältä kuin pulla. 

Iltapalaksi mä syön ruisleivän, johen laitan savulohta, lehtisalaattia ja tomaattia. 120kcal. Mulla on vielä 66 kaloria käytössä tälle päivälle. 

Mä vaivun syvemmälle horrokseen

Mä luen Mila Teräksen Perhosen varjoa kuin raamattua, pyhää kirjaa. Sen jokainen sana on kuin kultasäe, joka punoo uskoni tiheämmäksi. Uskoni mihin? Tämä tuntuu vähän vaaralliselta, mutta silti niin kiehtovalta, koukuttavalta, kuin hurmokselta, unelta, sadulta. Musta tuntuu, että joku on ottanut ajatukseni ajatusseulaan ja kirjoittanut ne ylös.

Mun on pakko kirjoittaa. Mun pää tulvii sanoja. Ne tippuvat kuin veden tyynelle pinnalle tipahtelevat helmet.

Mä käärin sätkän ja me mennään ulos, hiljaiseen kaupunkimaisemaan, keinuille. Tuoksuu sateelta. Mä tunnen oloni turvalliseksi, mä voin sulaa yöhön, mun läskit sekoittuu tummaan maailmaan. Mä ponkasen itelleni vauhtia ja lennän taivasta päin. Tuulenvire kuiskii mun kasvoillani, huokailee hiuksissani. Hetken aikaa muistan miltä tuntuu olla lapsi, 12-vuotias, 15-vuotias. Joka hetkeä mä vihasin, joka hetkeä mä kaipaan nyt. Mä en osaa olla aikuinen. Mä en halua olla aikuinen. Nuorena mä halusin astua mahdollisimman äkkiä aikuisen saappaisiin, nyt mä tahdon niistä pois.

Mä en saa nukkua. Mä en saa käpertyä peiton alle ja sulkea silmiäni siniselle unelle. Nähdä unia höyhenistä ja jääprinsessoista, kevyenkevyistä keijukaisista. Mun on pidettävä silmäripseni erillään toisistaan, mä en missään nimessä saa nukahtaa. 

Ja minä rakastan sitä, kun herään vierestäsi

Mä nukuin taas todella huonosti. Mua ahdisti illalla ja mä itkin. Mä nukuin jonku 3-4 tuntia. Aamupaino oli 44,2kg, toivottavasti pian päästäis jo 43:lla alkavaan vaa'an lukemaan.

Mä juon muumimukistani mustaa kahvia (3kcal) ja tuijotan seinää. Tästä on pakko tulla hyvä päivä. 200 kalorin raja vähän pelottaa mua, mutta enköhän mä selviä. Aamupalaksi söin appelsiinin. 82kcal. Melkein puolet kalorirajasta. Mutta mun on pakko selvitä. Mä en ole häviäjä. Mä en ole luovuttaja. Mä selviän.

Mä oon juonut kahvia ja teetä. 5kcal. Päivälliseksi söin wokkivihanneksia ja tomaattimurskaa. 51kcal. Välipalaksi oon juonut desin vähäkalorista, sokeroimatonta mansikkakeittoa. 9kcal. Tähän mennessä yhteensä 148kcal. Mä oon selvinny aika hyvin!

Nyt alkaa olla ilta ja illalla syömishimoni kasvaa. Vähän pelottaa, mutta toivottavasti en nyt syö tuota ~50 kaloria enempää. Täytyy vaan juoda vettä ja pitää itseni kiireisenä kokoajan.

I want to be skinny

Huominen, jota ei koskaan tule

Niin mä vannoin taas eilen, että tästä päivästä tulee parempi. Päivällä mä olin vielä sitä mieltä, että tänään mä onnistun, kerrankin. Alotin aamun berocalla ja mustalla kahvilla, se ei ollutkaan niin pahaa kuin kuvittelin. No, voinpahan juoda kahvini tästä lähin entistäkin vähäkalorisempana. Kaipa mun joskus täytyy silti antaa itseni nauttia maitokahvista, kyllä se kuitenkin on parempaa. 

Me mentiin käymään Rubikin vanhemmilla. Siellä mä join kaks kupillista mustaa kahvia ja söin perunamuusia n. 3dl. Rubikin äiti tekee varmaan maailman parasta perunamuusia ja sitä on sika vaikea vastustaa. Kieltäydyin kuitenkin kaikista kekseistä ja pullista. Hyvä minä! 

Hypittiin trampoliinilla muutaman kerran, mä pysyin paljon paremmin pystyssä kuin viimeksi. Mäkin haluan trampoliinin, muttei tänne kerrostaloon nyt sellaista saa. Tahtoisin myös nyrkkeilysäkin.

Kun me oltiin tulossa takaisin kotiin päin, me pysähdyttiin mäkin luukulle. Siinä kävi juuri niinkuin pelkäsinkin. Kasvis nacho junior ja 505 lisäkaloria. Rangaistukseks tein kaksinkertasen lihaskunnon eli

140 kyykkyä

50 punnerrusta 

(ei oo käsissä juurikaan voimaa niin teen eläkeläispunnerruksia, tiedän, noloa)

200 vatsalihasta

Ja sitten kävin vielä lyhyellä intervallilenkillä. 

Mulla on nyt tällanen meneillään ja oon viidennessä päivässä.

Hyvä asia on se, ettei kalorit menny yli tuhannen, niinkuin eilen. Mut jotain kurintiukennusta tähän syömiseen on tultava, kun ei tästä tule muuten mitään. Päätin, että huomenna alkaa 246810-dietti. 

1.200kcal

2.400kcal

3.600kcal

4.800kcal

5.1000kcal

Iltapaino oli sama kuin aamulla: 44,6kg

Siipirikko lentää ei voi

Minä olen rikki ja hauras

Mä tahdon lentää

Lentää pois, kauas

Mä tahdon olla kevyt kuin höyhen

Alamäkikin ois paljon pehmeempää

En oo taas hetkeen saanu aikaseks kirjottaa, mut nyt täällä mä oon, nousen pohjamudista jälleen ja olen vieläkin elossa. Mä seison. Mä tartteen vielä tukea, mutta kuitenkin seison. 

Me seisotaan Rubikin kanssa Hesburgerin tiskillä. Mä tilaan kerrosaterian ilman pihvejä, paprikamajoneesin ja coca-cola zeron. Ihmiset nauraa. Mua ahdistaa. Ne nauraa. Ne voi syödä mitä vaan ilman kauheeta sotaa päässä, ne on iloisia samalla, kun ne syö. Miksi mä en voi olla?

Me kävellään hesepussien kanssa takaisin kotiin, tien toiselle puolelle. Kotona me avataan ne ja aletaan mättää rasvaista ruokaa suuhun. Mä mietin kokoajan syödessäni, että mä oksennan tän ulos, mä varmasti oksennan tän paskan ulos. En oksentanut. En edes yrittänyt. Läski minä. Läskiläskiläskiläskiläski.

Ahdistus kaivelee mun sisuksia ja mä olen levoton. "Mä otan lääkkeen" sanon ja menen keittiöön hakemaan rauhoittavaa. "Yksi sitten vain" "Tietenkin.." Tää yks ei tunnu auttavan. 

Ja taas kerran mä lupaan itselleni, että huominen on parempi päivä, ens viikko on parempi viikko. Eikä sitä parempaa päivää tai viikkoa koskaan kuitenkaan tule. Antakaa mun merkitä ihoni, mä olen ansainnut sen.

Niin...

Mä tipun. Mä tipun pikkuhiljaa taas tähän samaan rotkoon. Syömishäiriö ottaa taas tiukempaa otetta musta ja huutaa mun päässä liikaa asioita. Mä syön liikaa. Mä liikun liian vähän. Upotan käteni lihavaan vartalooni, siihen jonka osaston takia olen saanut entistä isommaksi. Tähän on tultava muutos, mä en enää kestä. Antakaa anteksi, mutta mä olen sortumassa, heikko minuuteni on hajoamassa. Mun on pakko laihtua.

Mä en voi myöntää, et kaikki ei oo hyvin, koska muuten ne laittaa mut takasin osastolle. Ja sinne vankilaan en enää halua. Mä en uskalla myöntää, et kaikki ei oo hyvin, ku muuten tuotan kaikille pettymyksen, ku oon ollu parantumaan päin. Mua silti satuttaa valehdella, mut en mä pysty tekemään mun läheisille sitä, mä en halua satuttaa niitä.

Mä en voi kuitenkaan lopettaa syömistä, koska Rubik pitää aika hyvin huolta mun syömisistä tai syömättömyydestä.

Mä halailin taas posliinikuningatarta, mutta tuloksetta. Tekee mieli viiltää. Mun päässä pyörii liikaa kaikkea.

En tiedä mitä painan, mutta tiedän, että se on liikaa. Kun mä jouduin osastolle, painoin 39,5 enkä ollut tyytyväinen. Ja nyt painan paljon enemmän.

Pettymys

Mikään ei mene niinkuin pitäisi. Tänäänkin mä olen syönyt mukisematta kaiken ja vielä kehtaa joissain kohdissa olla nälkäkin. Yritän tehdä parhaani mukaan edes vähän vatsalihasliikkeitä ja koitan oksentaa aterioiden jälkeen, onnistumatta. Ehkä ihan hyvä. Mä en meinaan halua bulimiaa.

Salaa mä syön karkkiakin.

Saan paniikkikohtauksen iltapalalla. Polvistun punaiselle linoleumlattialle, työnnän sormet kurkkuuni ja kurotan kohti posliinipönttöä. Ei mitään. En saa oksennettua. Pelkään sitä. Lysähdän pytyn päälle itkemään toivottomana. Teen vatsalihaksia. Liian vähän. Ahdistus on valtava, mä olen valtava, kaikki on valtavaa. Miksen pääse tästä tunteesta eroon? Ens tiistaina on ravitsemusterapeutti ja mun ruokamääriä varmaan lisätään vaikka sitä on nytkin jo liikaa. Paino on noususuhdanteessa, enkä tiedä paljonko oikeasti painan, ku mut punnittiin vasta lounaan jälkeen ja vaatteet päällä. Tää raastaa mut rikki ja verille. Mä en kestä tätä, mä en kestä itteeni. 

 

Tää biisi saa mulle kylmät väreet.

Mä en jaksa taistella

Mulle sanottiin, mun pitäis olla ylpee. Mut en mä voi en mä pysty. Mä olen rikki ja mä olen hajalla enkä ymmärrä mitä ajattelen. Mä pelkään jo sanaa ruoka, miten mä päädyin tänne, minä jonka oli tarkoitus rakastaa ruokaa ja syömistä. Sellainen mä olinkin ennen.

Mä en tiedä miten taistella anoreksiamörköä vastaan. Se huutaa mun päässä, pakottaa mut tekemään asioita joita en haluais. Se määrää. Kun se sanoo, etten mä saa syödä, mun pitäis huutaa sille takas, että JUMALAUTA MÄ SYÖN. Mut mä en voi, musta ei oo siihen. Musta ei oo tähen. Musta ei oo taistelemaan tätä kaikkea vastaan. Tää on raskasta eikä kukaan joka ei oo kokenu tätä voi edes ymmärtää, millaisesta helvetistä tässä on kyse.

Mun tekee mieli huutaa anoreksialle kurkku suorana että PAINU VITTUUN, mutten mä uskalla, se on liian vahva. Se rankasee mua, jos mä en tottele.

I'm afraid of myself

Mua ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Oon syönyt tänään 6 opamoxia, vaikken sais syödä kuin kolme päivässä. Mä vaan haluun turruttaa tän ahdistuksen pois. Mä oon lihonnut kaks kiloa ja sosiaaliset tilanteet vaan ahdistaa hetkihetkeltä enemmän. Mä oon alkanut saada paniikkikohtauksia taas useemmin ku ennen ja mä en kestä niitä. Mä pelkään niitä. Ihan vaan senkin takia, et mua hävettää saada sellanen julkisessa tilanteessa ja siks et se laukasee mulle helposti epilepsiakohtauksen. 

Musta tuntuu, etten mä kestä enää. Mä haluan vaan luovuttaa, antaa vallan tälle kivulle, antaa vallan syömishäiriölle. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä oon loppu. Mulla on pakottava tarve viillellä, mä en tiedä miks, mutta en saa sitä pois mielestäni. Mulla on pakottavia ajatuksia monista asioista ja en ymmärrä mistä ne tulee ja miks. Mä en ymmärrä näitä kaikkia tunteita, mitä mulla on. Mä en kestä, mä haluan paeta. Mä haluan antaa veren valua ihoani pitkin, se on niin tuttu ja turvallinen pakokeino. Mä tarviin sitä.

Toka viikko osastolla - pitää pysyy kovan mut välil ote lipsuu

Toinen viikko osastolla. Mä oon syönyt ihan hyvin ja mulla on ollu pari kertaa jo nälkäki. Se on jotenkin ahdistavaa ja lisää tunnetta siitä, että oon ihan läski. Ahdistus on ollu välillä ihan sietämätöntä (onneks oon sit saanu opamoxia siihen) ja oon kävelly ympäri osastoa ja huonetta, osin sen takia, et pääsis liikkumaan ees jotenki ja ahdistuksen mukana tulleestta levottomuudesta johtuen. Mä oon nukkunu paremmin ku kotona, vaikka oonkin joka yö heräilly vähännäliä. Torstai aamulla mulla oli punnitus ja mä oon lihonnut kilon.. Ahdistaa ja masentaa sekin, vaikka mä tiedän, et tän hoidon myötä mun painon pitäiskin nousta. Mut mä en tiedä pystynkö mä tähän, tuntuu niin pahalta. Mulla on jo valmiiks niin läski olo, etten ymmärrä, miks pitää lihota vielä lisää. Mä en voi, mä en kykene. 

Mulla on ihan kamala olo taas. Mä voisin itkee, jos vaan osaisin. Itkettää, muttei itku tule. Voisin huutaa, paiskoa tavaroita, viiltää, hakata itteeni ja voisin jopa oksentaa syömäni ruuat ulos. Mua inhottaa, kuvottaa mun olemus. Mä en kestä tässä kropassa olemista enkä tässä mielessä seikkailemista enää. Mä oon tuhonnut itseni ja nyt oon tässä pisteessä, että vaihtoehtoina on enää vain opetella elämään kaiken paskan keskellä tai tappaa itseni. Jälkimmäinen on niin monta kertaa ollu jo lähellä, et mua pelottaa, et vielä joskus päädyn siihen ratkasuun. Mua ihan oikeesti pelottaa. Mä en kestä tätä syömistä, tää on ihan hirveen ponnistelun takana ja tää ponnistelu väsyttää mua entisestään. Nyt mä itken. Mä vaan haluun tän pahan olon pois ja olla onnellinen vaikka sekin samalla pelottaa mua. Mä en tiedä, millasta on olla onnellinen. Mä voin vaan kuvitella millasta se on ja mitä jos se ei ookkaan niin kivaa ja helppoa ku oon kuvitellu. Kuinka iso pettymys sekin sitten on

.
Kävelin ympyrää mun huoneessa ja tein vatsalihaksia. Aina kun meinasin lopettaa, niin purin mun kättä. Ja sitten ku en enää pystyny purra siihen, mä löin kättä seinään. Kävin sanoon hoitajille et mun tarvii puhuu, mut jouduin odottaa hetken. Ja sillä välii sain sit paniikkikohtauksen. Ei tapahtunu mitään vakavaa, ei tullu haavoja tai murtumia. Hyvä niin.

Eka viikko osastolla - anteeks pituus

Mä tulin tiistaina neljäks tänne. Harjavaltaan, osastolle 22. Mä en olis ikinä uskonu löytävni itteeni ihan täältä saakka.

Automatka tuntu piinaavan pitkältä ja uhkaavan loputtomalta. Lumiset maisemat siinsi ohi ikkunoiden ja stressi kalvoi sisuksiani ulvoen vapautta sitä enemmän, mitä lähempänä määränpäätä oltiin.

Kun mä astuin osaston ovesta sisään, mua päin huokaisi lämminhenkinen, ehkä hivenen pelottava ilmapiiri. Heti vasemmalla, oven vieressä ikkunalla oli joulukyntteliköitä ja vihreät rauhallisen väriset verhot, pari tuolia ja lehtiä.

"Täti, serkku ja Rubik lähti just. Tuntu niin kamalalta jäädä tänne. Sattuu. Kuristaa kurkkua. Mä en pysty estellä näitä kyyneleitä, ne vaan tulee väkisin ja voimalla, niinkuin rankkasadekin hakkaa ilmaa. Tää on vaikeeta. Mä oon kaukana poissa, kaukana kaikesta ja mä olen yksinäinen. Kello matelee. Pää tuntuu siltä kuin se olisi täynnä teräviä piikkejä, jotka eivät vain satu vaan estävät myös mun ajatukset. Mulla ei oo yhtään turvallinen olo. Mulla on pelokas olo ja mä haluaisin käpertyä jonnekin pimeään nurkkaan, josta kukaan ei mua löydä. Mulla on kylmä, mä olen yksin ja mä vaan itke."

Lääkitys vaihdettiin sertralininista seroniliin ja siihen lisäks tuli zyprexaa ja tarvittavaks ketipinoria nukkumiseen. Epilepsialääkekkin alotettiin uusiks.

Keskiviikko aamuna olin ihan tokkurassa, silmis oli vaan mustaa enkä pysyny ite pystyssä. Nukuin lähes koko päivän, ei jaksanu tehdä mitään ja heikotti, en jaksanu oikeen ajatella tai itkee, oli vaan turtunut olo.

Torstai.

"Istun päiväsalissa. Ikkunan takana pyryttää valkea lumi. Nyt on kolmas päivä täällä. Tunnen pettymystä itseeni, sillä olen syönyt paljon ja pelkästään nukkunut.

Täällä ei oo ollenkaan ankeaa, sillä täällä on paljon kasveja, värikkäitä seiniä jne. Ruokailupöydät on pieniä ja pyöreitä.
Ruokailutilanteet on tosi ahdistavia, kun pitää syödä muiden kanssa samassa pöydässä/tilassa ja mulle tulee kamala olo, kun tuntuu, että oon ihan läski possu, kun syön niin paljon, hullu se on, ei noin läskin tarvis noin paljoa syödä. Ja muutenkin on ahdistavaa syödä vieraiden ympäröimänä."

 
"Läskiläskiläskiläski!! Pää huutaa. Ei olis saanu syödä niin paljoa, ku ei liikkumaankaan pääse. Ei näin läskille pitäis lisää ruokaa antaa. Mun paikat tärisee vielki ruokailusta. Ahdistaa. Mulla on niin läski oli, ku maha on täynnä ja tuntuu, et kaikki ihrat mun ympärillä vaan löllyy. Mä en kestä tätä. Mä tunnen, kun se kaikki rasva ui mun mahassa, ui mussa, tekee pesäkolojansa joka paikkaan. Mä en pysty käsittelemään sitä, et mun pitäis muka syödä. En mä tarvii ruokaa! Mä en pysty lihoomaan enempää. Ajatuskin ahdistaa ihan mielettömästi."

Myöhemmin kävin sanomas, et ahdistaa ihan hirveesti ni sain opamoxii, joka sit laitettiin tarvittavaks ja ketipinor otettiin kokonaan pois. Kaikki paikat tärisi ja oli vaikee hengittää. Iltapalan jälkee kävelin vajaa tunnin ympäri osastoa.

Perjantaina paino oli 39,8kg.

"Söin just. Ällöttää. Läskiläski, miten voin antaa itteni syödä niin paljon."

 
Lauantai.

Heräilin taas yöllä kokoajan, oon joka yö heräilly. Perjantaina mulle tehtiin ravistemusterapeutin kanssa ateriasuunnitelma (1200kcal!) ja mun oli tarkotus päästä yksin syömään, mut en vielä oo päässyt. Oon syöny kerran jälkkäriäkin...

Yheltätoista oli lounas ja rupes ahdistaa se syöminen ihan hirveesti. Sit joku viereisest pöydäst kysy, et eikö ruoka maistu, ni tuli heti sellanen olo, et oon niin läski et kyl luulis ruua maistuva ulkomuodost päätellen. En pystyny enää syömään ja rupesin itkee siin pöydäs. Onneks hoitaja tuli sanoon, ettei tartte syöd enempää.

"Seison tupakkakatoksessa ja koitan puhallella savurinkuloita, mutten onnistu. En ole koskaan onnistunut. Katoksen vieressä on pieni kuusi, johon on laitettu jouluvalot. Ne näyttävät kivoilta pimeässä vaikka muuten sairaalan alue näyttää jopa hieman karmivalta."

Sunnuntai.

Yö meni taas heräillen ja heräsin joskus aamuyöllä enkä saanut enää unenpäästä kiinni.

"Ahdistaa. Huolestuttaa mun vointi, ku syke nousee ihan hirveesti pelkäst tupakal käynnist ja siin yhteydes tulee välil jtn tyhjälyöntei tai jotain."

Mulla on lähes kokoajan ihan täysinäinen (läski) olo, ku syödään niin usein.

"Ahdistaa ja haluun repiä kaikki ihrat mun ympäriltä, viiltää, hutaa, juosta, juosta, juosta lujaa tavoittamattomiin. Mä tärisen taas ja pelkään et saan paniikkikohtauksen. Sain onneks opamoxin. Kohta on kahvi. En haluais laittaa suuhuni mitään. Mä en halua, mä en voi, mä en pysty"

Adios...

Tavarat pakattu.

Ei toimi pää, en pysty miettii enempää.

Tarviin vitusti tupakkaa.

Mä lähen osastolle, joten toivottakaa mulle paljonpaljonpaljon onnea, sillä vaik tää nyt onki osittai vapaaehtosta, helppoa tää ei todellakaan ole. 

 

4h

Neljä tuntia. Neljä tuntia ja sitten mä saan kuulla, mikä mun kohtalo on hoidon suhteen. Aikasemmin en osastolle päässyt, sillä mun tilalle otettiin joku mua sairaampi potilas. Lääkäri lupas soittaa tänään sinne, josko tilanne olis muuttunut. Ihan hirveä stressi ja jännitys. Stressaa myös se, että mun paino katotaan ja musta tuntuu, että oon lihonnut. Oon ollut muutaman päivän kipeenä, enkä kauheesti ole kattonut, mitä oon suuhuni laittanut + itsenäisyyspäivän ruoka, jota söin tätini luona + perjantain alkoholin kittaus. Olen lähestulkoon vain istunut koneella, katsonut mentalistia ja nukkunut eli en ole liikkunut oikeastaan muuten kuin tupakalla käydäkseni. Ahdistus. Pahoin pelkään, että painoni on lähellä 41, ainakin yli 40 se on vaikka jo joku päivä painoinkin alle. Noh, koitan vaan olla murehtimatta mitään, ennen kuin lääkärikäynti on ohi, kun sitten vasta tiedän kaikesta...