Kristallikyyneleet

Elämäni on yhtä myrskyä. Mielialat vaihtelevat kokoajan ihan hirveän radikaalisti. Toisina päivinä anoreksia huutaa kurkku suorana ja noudatan orjallisesti käskyjä. Toisina päivinä en vain jaksa enää välittää mistään, syön liikaa lihottavaa ruokaa, heitän oppikirjat seinään, nyyhkytän nurkassa nilkat viilloilla, kun varjot ei lakkaa seuraamasta. Äänet ei lopeta huutamista. Peilikuvani elää omaa elämäänsä: milloin se nauraa minulle, milloin huutaa ja on vihainen. Uhkaa tappaa. Painajaiset hyökkäävät, kun nukahdan. Henkinen elämäni on kuin Helvetin syvin kuoppa.

Sosiaalinen elämäni on toistaiseksi pilalla. Maineeni on mennyt, ihmiset ovat vihaisia minulle. Olen itsekäs, mutta nyt on pakko olla. En ymmärrä asioita näiden Helvetin vitsausten keskellä asioita normaalisti, teen virheratkaisuja. En halua olla enkä tahallani olekaan ilkeä, mutta olen ihan hukassa. En vain enää jaksa. 

Huomasin olevani todella negatiivinen ihminen. Tuntuu, että ainoa, mitä suustani nykyään ulos tulee, on valitus.

Mä olen jotenkin loukannut Sulkaa. Mutta se ei jaksa raivota mulle. Pelkään, et menetän sen.

Pelkään, et menetän Rubikin.

Pelkään, että mä olen jo menettänyt Jääprinsessan. Prinsessan, joka tanssii kuolleiden ruusujen päällä. Prinsessan, jonka mieli on veressä ja piikkejä täynnä.  Kauniin prinsessani, kevyen kuin tuuli. 

Kristallikyyneleet valuvat poskiani

Pitkin

Kasvoton olen

Verisenä hymyilee

Toista ei voi tappaa

Tappamatta toista

Kristallikyyneleet jäävät

Vaikkakin särkyneitä

Ja minä en enää

Ole

Kuiskaan viimeiset sanat:

Minä rakastan sinua

If I just could dance like a beautiful, beautiful snowflakes

Katson lumihiutaletta. 

Se hohtaa kauniisti tummaa taivasta vasten

leijailee aina vain alaspäin, pikkuhiljaa

kunnes vihdoin kohtaa maan.

Sen kauneus kestää

niin kauan kuin on kylmä.

Ehkä minäkin

näin

opin nauttimaan kylmyyden tunteesta

47,4kg. Kaikki alkaa jälleen kerran alusta. Nyt mä onnistun. Tällä kertaa minusta tulee laiha. Tuntuu, että tämä sama oravanpyörä pyörii pyörimistään, ei koskaan pysähdy, ei pidä hetken taukoa. Mitä sanottavaa minulla enää on? Olen käynyt jo läpi jäisen helvetin, miksi haluan takaisin? 

Koska minä haluan olla kaunis. 

Kaunis ja valkea, kuin lumihiutale.

Pieni pienempi pienin.

Jääprinsessa on niin ihanan laiha, niin siro. Se on kokenut kovia, mä haluaisin pelastaa sen tältä pahalta maailmalta, julmilta katseilta. Se ei ansaitse sellaista. Mutta mä en osaa. Ehkä synkkyys on vienyt sen mielen, mutta jääprinsessa itsessään on hyvä, mä pelkään tuhoavani sen pahuudellani, jota viljelen ympärilleni. Mä haluaisin puhua sen kanssa, niinkuin ennen, mutta tuntuu, ettei se oikeasti edes kaipaa mua. Sanoja. Mä olen kyllästynyt sanoihin, lupauksiin, jotka jäävät hetkeksi ilmaan leijumaan ja sitten katoavat pois.. Unohtuvat. 

Rakas jääprinsessani

Onneksi et ole ruusu

Sillä lähelläni kuihtuisit

Mutta toisaalta

Sinähän pidät kuolleista ruusuista

Niin pidän minäkin

Mutten halua sinua kuolleena

Kyllä, minä olen kateellinen. Todennäköisesti juuri sinulle. Ja ehkä myös hänelle. Kaikille. Oikeastaan, en tiedä onko se erään kohdalla juuri kateutta vai lieneekö se pelkkää mustasukkaisuutta. Mä olen liian omistushaluinen.

Mun lääkäri tietää, että mä käytän laihdutustuotteita. Mä en tiedä, miksi mä kerroin sille. Mä oon huono valehtelija, ehkä siksi. 

Huomenna

Yö katselee minua, kun askeleeni koskettavat maan pintaa. Toisilla parvekkeilla on vieläkin jouluvaloja. Värit ja valo näyttävät kauniilta, tekonurmikko kimaltelee sateen jäljiltä. Tämä maailma on ruma, mutta välillä näkee sen kaiken rumuuden keskeltä kauneutta. Miksen osaa katsoa itseäni samalla tavalla? Mä puhallan tupakan savua ulos suustani, se leijailee tuulen mukana pois. 

Olisimpa minäkin yhtä kevyt.

Kävelen leikkipuiston halki. Hiekkalaatikolla on leluja levällään ja nurmella lojuu punainen pallo. Nään huolettomat, iloiset lapset leikkimässä, nauramassa. Minäkin olin joskus sellainen. 

Nousen kiviaidan päälle. Katson maailmaa hieman korkeammalta. Hetken ajan tuntuu, että olen kaiken pahan yläpuolella. En voi olla miettimättä, kuinka monen vastaantulevan hymyn takana on kyyneleitä. Kuinka monen ulkoapäin onnellisen perheen elämä onkin kaikkea muuta kuin miltä näyttää. Ihmiset on rikkinäisiä. Me ei olla tarpeeksi vahvoja kestämään sitä, millaisiksi me ollaan kehitytty. Me ei osata käyttää ajattelua, kommunikaatiota ja muita kykyjä oikein ja hyödyksi. Me ollaan liian älykkäitä, ja se tekee meistä tyhmempiä kuin muut eläimet.

Tuuli ujeltaa sävelmiään korviini. Se kertoo salaisuuksia maailmalta. Kukaan ei vain osaa kuunnella. Minä kuiskaan sen syleilyyn omani. Sen, kuinka en jaksa enää olla läski. Sen, kuinka en jaksa ajatuksiani, kyyneleitä, viiltoja. Sen, kuinka mä pelkään elämää ja sen katoamista. Sitten mä heitän tupakan menemään ja lähden sisälle, tuudittautumaan ajatukseen, että kyllä mä sitten huomenna onnistun.

Ja mä väitän tietäväni paremmin

"Ooksä laihtunut?" - sanat, joita mä toistin haluuvani kuulla, mutta nyt kun mä kuulen ne, musta tulee vain surullinen. Sanotteko te tosiaan noin? Vain siksi, etten tuntisi itseäni isoksi valaaksi, epäonnistuneeksi kasaksi ihraa? Järki sanoo, että mä olen lihonnut. Peili todistaa, että mä olen lihonnut. Vaaka varmistaa nämä todeksi. Se nauraa mulle päin naamaa: 49,5kg. Vitun läski. Etkö sä oo vieläkään oppinut tekemään muuta kuin mättämään kalorikaupalla paskaa kurkustas alas? 

En.

Mä tiedän, mä olen s ä ä l i t t ä v ä ja heikko. 

Tähän tulee nyt muutos, mä lupaan itselleni tuhannennen kerran.

Mä en oo taas nukkunut koko yönä. Väsyttää. Oksettaa. Ahdistaa. Masentaa. Vituttaa.

Mä en oo kyennyt itkemään pitkään aikaan. Kun mä tänään astuin vaa'alle ja näin sen painajaismaisen lukeman, mä en voinut estää sitä. Kyyneleet eksyivät harhailemaan pulleille poskilleni. Mua pelottaa. Mä en halua, että mun paino nousee yli viidenkympin. Mä en kestä sitä. Mä olen jo nyt rikki, hajalla, mitä mulle tapahtuu, jos tuo raja ylittyy? Mä en käynyt kuukausiin vaa'alla, koska pelkäsin tämän tapahtuvan. 

Mä en jaksa.

Antakaa anteeks.

Mä annan terän suudella mun ihoa.