Huomenna

Yö katselee minua, kun askeleeni koskettavat maan pintaa. Toisilla parvekkeilla on vieläkin jouluvaloja. Värit ja valo näyttävät kauniilta, tekonurmikko kimaltelee sateen jäljiltä. Tämä maailma on ruma, mutta välillä näkee sen kaiken rumuuden keskeltä kauneutta. Miksen osaa katsoa itseäni samalla tavalla? Mä puhallan tupakan savua ulos suustani, se leijailee tuulen mukana pois. 

Olisimpa minäkin yhtä kevyt.

Kävelen leikkipuiston halki. Hiekkalaatikolla on leluja levällään ja nurmella lojuu punainen pallo. Nään huolettomat, iloiset lapset leikkimässä, nauramassa. Minäkin olin joskus sellainen. 

Nousen kiviaidan päälle. Katson maailmaa hieman korkeammalta. Hetken ajan tuntuu, että olen kaiken pahan yläpuolella. En voi olla miettimättä, kuinka monen vastaantulevan hymyn takana on kyyneleitä. Kuinka monen ulkoapäin onnellisen perheen elämä onkin kaikkea muuta kuin miltä näyttää. Ihmiset on rikkinäisiä. Me ei olla tarpeeksi vahvoja kestämään sitä, millaisiksi me ollaan kehitytty. Me ei osata käyttää ajattelua, kommunikaatiota ja muita kykyjä oikein ja hyödyksi. Me ollaan liian älykkäitä, ja se tekee meistä tyhmempiä kuin muut eläimet.

Tuuli ujeltaa sävelmiään korviini. Se kertoo salaisuuksia maailmalta. Kukaan ei vain osaa kuunnella. Minä kuiskaan sen syleilyyn omani. Sen, kuinka en jaksa enää olla läski. Sen, kuinka en jaksa ajatuksiani, kyyneleitä, viiltoja. Sen, kuinka mä pelkään elämää ja sen katoamista. Sitten mä heitän tupakan menemään ja lähden sisälle, tuudittautumaan ajatukseen, että kyllä mä sitten huomenna onnistun.