Mä tipun. Mä tipun pikkuhiljaa taas tähän samaan rotkoon. Syömishäiriö ottaa taas tiukempaa otetta musta ja huutaa mun päässä liikaa asioita. Mä syön liikaa. Mä liikun liian vähän. Upotan käteni lihavaan vartalooni, siihen jonka osaston takia olen saanut entistä isommaksi. Tähän on tultava muutos, mä en enää kestä. Antakaa anteksi, mutta mä olen sortumassa, heikko minuuteni on hajoamassa. Mun on pakko laihtua.
Mä en voi myöntää, et kaikki ei oo hyvin, koska muuten ne laittaa mut takasin osastolle. Ja sinne vankilaan en enää halua. Mä en uskalla myöntää, et kaikki ei oo hyvin, ku muuten tuotan kaikille pettymyksen, ku oon ollu parantumaan päin. Mua silti satuttaa valehdella, mut en mä pysty tekemään mun läheisille sitä, mä en halua satuttaa niitä.
Mä en voi kuitenkaan lopettaa syömistä, koska Rubik pitää aika hyvin huolta mun syömisistä tai syömättömyydestä.
Mä halailin taas posliinikuningatarta, mutta tuloksetta. Tekee mieli viiltää. Mun päässä pyörii liikaa kaikkea.
En tiedä mitä painan, mutta tiedän, että se on liikaa. Kun mä jouduin osastolle, painoin 39,5 enkä ollut tyytyväinen. Ja nyt painan paljon enemmän.
