Minä olen rikki ja hauras
Mä tahdon lentää
Lentää pois, kauas
Mä tahdon olla kevyt kuin höyhen
Alamäkikin ois paljon pehmeempää
En oo taas hetkeen saanu aikaseks kirjottaa, mut nyt täällä mä oon, nousen pohjamudista jälleen ja olen vieläkin elossa. Mä seison. Mä tartteen vielä tukea, mutta kuitenkin seison.
Me seisotaan Rubikin kanssa Hesburgerin tiskillä. Mä tilaan kerrosaterian ilman pihvejä, paprikamajoneesin ja coca-cola zeron. Ihmiset nauraa. Mua ahdistaa. Ne nauraa. Ne voi syödä mitä vaan ilman kauheeta sotaa päässä, ne on iloisia samalla, kun ne syö. Miksi mä en voi olla?
Me kävellään hesepussien kanssa takaisin kotiin, tien toiselle puolelle. Kotona me avataan ne ja aletaan mättää rasvaista ruokaa suuhun. Mä mietin kokoajan syödessäni, että mä oksennan tän ulos, mä varmasti oksennan tän paskan ulos. En oksentanut. En edes yrittänyt. Läski minä. Läskiläskiläskiläskiläski.
Ahdistus kaivelee mun sisuksia ja mä olen levoton. "Mä otan lääkkeen" sanon ja menen keittiöön hakemaan rauhoittavaa. "Yksi sitten vain" "Tietenkin.." Tää yks ei tunnu auttavan.
Ja taas kerran mä lupaan itselleni, että huominen on parempi päivä, ens viikko on parempi viikko. Eikä sitä parempaa päivää tai viikkoa koskaan kuitenkaan tule. Antakaa mun merkitä ihoni, mä olen ansainnut sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti