Yöllä ei linnut laula, mutta minä laulan linnuista. Vapaudesta.

taivas on äänetön ja minä 

tumma kuiskaus tuulessa

yö tanssii, tanssii ja sinä

olet kehtolauluni, minun muusani

 enkä minä

osaa kuunnella sinua

sillä 

äänesi on hieman liian vaimea

tässä myrskyisässä mielessä

ihoni punakynä sirkuksessa

vai

ovatko ne verensekaisia viiltoja 

tanssitunti iholla

ei

eivät enää mutta kohta

ja sinä, niin sinä

haluat tulla todelliseksi

kosketettavaksi

mutta sinähän olet

vai oletko sittenkään

tänään en ole varma

olenko minä sinä

vai oletko joku muu

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa.

Haluan juosta pakoonpakoonpakoon itseäni, mutta vaikka juoksisin, joka nurkan takana olisin yhä yhtä kannoilla kuin aiemmin. Miksen siis saisi luovuttaa vain, syöpyä kiinni itseeni ja ongelmiini, olisin jo valmiiksi niin lähellä sitä.

Musta on tullut kaikkea muuta, mitä halusin. Musta on tullut itsekäs, niin, itsekäs siinä mielessä, etten näe enää muuta kuin itseni ja ongelmani. Mä olen antanut niiden vallata mut ja viedä elämäni miltei kokonaan käsistäni. Jäljellä on enää vain tämä pieni kasa itsesääliä ja pahaa oloa, joka ei ketään edes kiinnosta. Minussa on kaikki se paha, mistä puhutaan, mitä vihataan. Elämäni on synkkää, enkä osaa piilottaa sitä. Itkenitkenitken ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän, en vain ulkoisesti vaan sisäisestikkin. Olen kamala ihminen. Haluan laihtua ja syömiseni on ongelmallista. Se on ruoka vs. minä. Jos mä syön, ruoka voittaa. Ja mä häviän aika usein. Enkä mä haluaisi sen olevan niin. Mä en tiedä, mitä on tapahtunut, mähän ennen rakastin ruokaa. Mä häpesin mun laihuutta. Mä yritin lihota. Vai oliko se jo silloin itseni huijaamista, en mä oikeastaan koskaan tosissani halunnut lihota. 

Mä olen tappanut itseni henkisesti. Mua ei ole enää olemassa, on vain tämä kaikkeen sairastunut lähes tyhjä kuori, joka puhuu mun suustani. Mä jo joskus nuorempana nimesin itselleni "kaksi minää", minä ja peilikuvani, joka oli mulle irrallinen käsite minuudesta. En mä koskaan edes itseasiassa miettinyt, miksi tein niin, se vain tuntui helpoimmalta tavalta kuvata päässäni tapahtuvia asioita. Sitä kahden minän taistelua, kumpi elää, kumpi jää peilin taakse. Nyt mä en enää osaa erottaa kumpi minä on oikeasti minä, me ollaan sulauduttu yhdeksi. Mä en enää tiedä, että kuuluuko mun elää vai olla vain peilissä, kumpi mä alun perin olin ja miksi nyt olen molemmat. Mä en osaa päästää itsestäni irti, nyt olen kokonaisuus, vaikkakin rikkinäinen ja vaikka mussa on sellaista, mistä pitäisikin lupopua, mä en pysty. En mä pysty jättää osaa itsestäni pimeään nurkkaan istumaan, kun me ollaan niin monta vuotta jo kävelty käsi kädessä. Sairaus on tullut osaksi mua, ehkä jo aikoja sitten. Mutta nyt, mä olen tullut osaksi sairautta. Mä en tiedä, miten mä selviän tästä kaaoksesta enää.

anna tuulen puhaltaa, anna tuulen kuljettaa

sillä täällä missä minä olen on liian pimeää

ei tänne oikeasti halua kukaan

I can't stand alone, rain, will you carry me, shall we dance trought the night?

Mä kävelen peilin ohi, olen ihan kalpea. Mua pyörryttää. Helvetisti. Avaan ulkooven ja astun rappukäytävään, portaikko heiluu. Oksettaa. Mä en oo vieläkään syönyt.

Katselen mustaa asfalttia kohti syöksyvää taivaan vesiputousta taivaan täytyy olla tosi surullinen ja tunnen, kun kylmä värisyttää minua, tuudittaa kuin kehtoa. Sade peittelee asfaltin timanttipeitollaan ja se kimaltelee sieltä täältä tulevien valojen säikeissä kauniisti. Mun tekisi mieli käpertyä märkään maahan ja antaa sateen ja kylmyyden peitellä minutkin kauniiseen lauluunsa, kauniiseen uneen. Puhallan savua suustani. Rakastan sadetta. 

Kauempaa kuuluu, kun pihan portti aukeaa. Naapuri ja se sen seurassa oleva tyttö, joka jo aiemmin tunnisti mut on tulossa ilmeisesti baarissa. Mä rukoilen, ettei se tälläkertaa puhu mulle. Älä pilaa mun täydellistä maisemaa. Mä en tykkää, kun tuntemattomat puhuu mulle. Mulla on nyt hyvä olla, anna mun olla, mun sisällä on tyyntä ja mä haluan säilyttää sen edes tämän pienen hetken. Kun se kävelee mun ohi sisälle, mä kuulen kun se puhuu jotain jostain, etten mä valita sille nyt? Enhän mä ollut sille edes valittanut mitään. Ihan sama, mä en jaksa nyt välittää mistään, haluan vain tämän pimeyden ottavan mut syleilyynsä ja olla ajattelematta mitään. Elää, muttei olla olemassa.

Mä heitän tupakan pois ja oven takana mua odottaa loputtomat portaat. Mä en tiedä, enkä jaksa edes miettiä, miten äsken selviydyin ne alas. Ne nauraa mulle ja mun tekis mieli luovuttaa ensimmäiselle askelmalle. Mä meinaan kaatua, rappukäytävä ei pysy tasapainossa. Mä oksennan ihan kohta. Pistän silmät kiinni ja otan seinästä tukea. Alan nousta hiljaa ja toivon portaiden loppuvan joskus. Avaan silmät, olen jo yli puolenvälin. Pahaolopahaolopahaoloheikottaa.

Mä haluan nukkuu tän pois, mutten mä halua mennä nukkumaan yksin. Haluun käpertä Rubikin viereen ja antaa sen silittää mun hiuksia.

Emptiness is feeling less

Taas on yksi sellaisista hetkistä, kun tekee mieli kirjoittaa vaikkei ole mitään sanottavaa. Sellainen tunnoton olo tai oikeastaan sellainen ei minkäänlainen olo, ei oloa lainkaan. Minä vain leijun tässä olevaisuudessa, jos tämä sellainen on, siitäkään en ole ihan varma. Kuin kävelisin rantahiekassa tai lumihangessa jättämättä jalanjälkiä. Kuin minua ei olisi olemassa. 

Tällä viikolla olen viettänyt lukuisia huonoja öitä ja ollut kahdesti pois koulusta, vaikka luvattomien poissaolojen saldoni onkin kertynyt jo maksimin yläpuolelle. Silti mua ei ole potkittu vielä pihalle. Olen luvannut itselleni tuhannennen kerran, että nyt jos saan vielä mahdollisuuden jatkaa, otan kyllä itseni niskasta kiinni. Ja tulen varmasti lupaamaan sen itselleni useita kertoja niin kouluun, laihduttamiseen kuin kaikkeen muuhunkin liittyen. Ja tiedän, että tuolla jossain, en tiedä missä, kuinka lähellä tai kuinka kaukana, on se raja, jolloin tekemieni lupausten määrä on ylittynyt. 

 

Mä en jaksais valua tähän loppuunkulutettuun oravanpyörään jälleen. Mä en jaksais nähdä käsiä mun vaatekaapissa. Mä en jaksais itkeä itseäni unettomaan uneen ja uskotella itselleni valheita patremmasta huomisesta, kun totuus katsoo mua suoraan silmiin peilistä. Olen itse aiheuttanut kaiken tämän. Olen itse antanut itseni vajota tähän pisteeseen. En ole jaksanut taistella tarpeeksi vastaan, kun painajaiseni ovat muuttuneet todeksi. En ole ottanut itseäni niskasta kiinni ollakseni parempi ihminen. Niinkuin ne kaikki sanovat, pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä mä ymmärrän, että ainoa joka ongelmiani vastaan voi taistella, on vain minä, mutta eikö ketään voisi auttaa ja kertoa, miten taistella itseään vastaan? 

Mua sattuu katsella kuvien täydellisiä tyttöjä, sattuu kävellä kaduilla kun sielläkin niitä kävelee vastaan. Ja mä tiedän, etten tule koskaan saavuttamaan unelmakroppaani ja mä tiedän, että vaikka laihtuisin, en muuttuisi kauniiksi. Peilistä mua tuijottaisi samat silmät, sama suu, täysin samat kasvot. Silti mä en osaa päästää irti mun unelmasta. Vihaan itseäni.

Sataa. Miksen minäkin voisi olla vain pieni vesipisara, joka tippuu kilpaa miljoonien muiden sadepisaroiden kanssa taivaasta maahan. Tippua, osua maahan, hajota, haihtua, sataa taas uutena kokonaisuutena, uutena pisarana, uutena minänä. 

 Mua pyörryttää. Mä en ole syönyt tänään. Tai olen, karkkia, sipsiä, energiajuomaa. Mä tunnen nälän jossain sisälläni, mutta mun ei tee mieli syödä. Haluaisin vain nukkua tämän tunteen pois, mutta ei mun tee mieli nukkuakaan. Pääni on niin täynnä tyhjyyttä, joka tuntuu paisuvan sisälläni suureksi suureksi möykyksi, joka jossain välissä, poks, särkyy palasiksi ja sitten mä itken taas. 

Missä välissä mun kuuluisi nauraa? Olenko mä edes oikeutettu siihen kaiken pahan jälkeen, mitä olen saanut aikaan?

Butterfly project

Sulka piirsi mun ranteeseen joku päivä perhosen. Se sano, että sillä on merkityskin ja käski etsiä netistä "butterfly project". Mä tein työtä käskettyä ja löysin tän:

The Butterfly Project:
The Rules are:
1. When you feel like you want to cut, take a marker, pen, or sharpies and draw a butterfly on your arm or hand.
2. Name the butterfly after a loved one, or someone that really wants you to get better.
3. You must let the butterfly fade naturally. NO scrubbing it off.
4. If you cut before the butterfly is gone, you’ve killed it. If you dont cut, it lives.
5. If you have more than one butterfly, cutting kills all of them.
6. Another person may draw them on you. These butterflies are extra special. Take good care of them.
7. Even if you don’t cut, feel free to draw a butterfly anyways, to show your support. If you do this, name it after someone you know that cuts or is suffering right now, and tell them. It could help.

Nyt se perhonen on jo melkein kokonaan haalistunut mun ranteesta. Mä en oo tappanut sitä. Lähellä on ollut, mut aina kun olen nähnyt Sulan piirtämän perhosen ranteessani, mä muistan, että on joku joka välittää. Joku, jota sattuu, jos mä satutan itseäni. Jos mä itse olisin piirtänyt sen, se ei merkitsis mulle mitään. Mutta koska se on Sulan piirtämä, mä en halua satuttaa sitä. Salaa mä silti toivon, että perhonen "lentäis pois", ettei mun tarvis tappaa sitä, ku musta tuntuu, että mä vielä kyllä sorrun. Ihan pian.

 

Rakas, saanko hukkua mieleni mereen?

Ravitsemusterapeutti kyllä kielsi minua käymästä vaa'alla, vaikka eihän se minun syömisongelmistani mitään tiedäkkään. Ei kukaan tiedä. Olen antanut kuvan, että kaikki johtuu pelkästään masennuksen aiheuttamasta ruokahalun laskusta vaikka eihän se koko totuus ole.

Pyörin levottomasti ympyrää päiväosaston olohuoneessa. Pakko saada tietää, mitä painan. Kävelen varoen kanslian ovelle ja odotan, että hoitaja kysyy, mitä on mielessäni. Kysyn hiljaa saanko punnita itseni. Hän lähtee ohjaamaan minua käytävää pitkin toiseen huoneeseen, jossa on vanhanaikainen vaaka. Hoitaja kysyy paljonko arviolta painan, johon vastaan ujosti: viimeksi noin 45-47 kiloa. Kun vaaka saadaan tasapainoon, se ilmoittaa painokseni noin 42,5. Olen laihtunut. Yritän piilotella sisälläni syttynyttä hymyä, kun astelen huoneesta pois. Olen laihtunut. 

 

Tarkastelen itseäni peilistä. Tuo ei kyllä oikeasti voi olla alipainoinen. Läskiä siellä ja läskiä täällä joka puolella läskiä hiiala hiiala hei. Eilen ostamani ruma, vaalean lila hyppynaru lojuu vieressäni vielä käyttämättömänä, tuijottaen minua ja huutaen. Nyt läski otat narun kauniiseen käteesi ja hypit. Hypit sen syömäsi aamupalan helvettiin siitä läskiruhostasi. Ei minulla ole kauniit kädet, mutta tottelen kuitenkin. Alan hyppiä ja hypin kunnes olen puhki. Katson kelloa. 2 minuuttia. 2 vitun minuuttia, eikö minusta parempaan ole. Jatkan hyppimistä hammasta purren, mutta uusien kahden minuutin kulutta mä luovutan masentuneena. En oikeasti jaksa. Vitun läski, ei edes hyppynarulla pysty hyppimään. 

Tuijotan löllöä ruumistani peilistä ja mun tekisi mieli iskeä kuva nyrkillä rikki, pienenpieneksi säröiksi. Rubikin tulee kohta kotiin. Se on mun poikaystävä. Sekään ei tiedä tästä mitään.