Pettymys

Mikään ei mene niinkuin pitäisi. Tänäänkin mä olen syönyt mukisematta kaiken ja vielä kehtaa joissain kohdissa olla nälkäkin. Yritän tehdä parhaani mukaan edes vähän vatsalihasliikkeitä ja koitan oksentaa aterioiden jälkeen, onnistumatta. Ehkä ihan hyvä. Mä en meinaan halua bulimiaa.

Salaa mä syön karkkiakin.

Saan paniikkikohtauksen iltapalalla. Polvistun punaiselle linoleumlattialle, työnnän sormet kurkkuuni ja kurotan kohti posliinipönttöä. Ei mitään. En saa oksennettua. Pelkään sitä. Lysähdän pytyn päälle itkemään toivottomana. Teen vatsalihaksia. Liian vähän. Ahdistus on valtava, mä olen valtava, kaikki on valtavaa. Miksen pääse tästä tunteesta eroon? Ens tiistaina on ravitsemusterapeutti ja mun ruokamääriä varmaan lisätään vaikka sitä on nytkin jo liikaa. Paino on noususuhdanteessa, enkä tiedä paljonko oikeasti painan, ku mut punnittiin vasta lounaan jälkeen ja vaatteet päällä. Tää raastaa mut rikki ja verille. Mä en kestä tätä, mä en kestä itteeni. 

 

Tää biisi saa mulle kylmät väreet.

Mä en jaksa taistella

Mulle sanottiin, mun pitäis olla ylpee. Mut en mä voi en mä pysty. Mä olen rikki ja mä olen hajalla enkä ymmärrä mitä ajattelen. Mä pelkään jo sanaa ruoka, miten mä päädyin tänne, minä jonka oli tarkoitus rakastaa ruokaa ja syömistä. Sellainen mä olinkin ennen.

Mä en tiedä miten taistella anoreksiamörköä vastaan. Se huutaa mun päässä, pakottaa mut tekemään asioita joita en haluais. Se määrää. Kun se sanoo, etten mä saa syödä, mun pitäis huutaa sille takas, että JUMALAUTA MÄ SYÖN. Mut mä en voi, musta ei oo siihen. Musta ei oo tähen. Musta ei oo taistelemaan tätä kaikkea vastaan. Tää on raskasta eikä kukaan joka ei oo kokenu tätä voi edes ymmärtää, millaisesta helvetistä tässä on kyse.

Mun tekee mieli huutaa anoreksialle kurkku suorana että PAINU VITTUUN, mutten mä uskalla, se on liian vahva. Se rankasee mua, jos mä en tottele.

I'm afraid of myself

Mua ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Oon syönyt tänään 6 opamoxia, vaikken sais syödä kuin kolme päivässä. Mä vaan haluun turruttaa tän ahdistuksen pois. Mä oon lihonnut kaks kiloa ja sosiaaliset tilanteet vaan ahdistaa hetkihetkeltä enemmän. Mä oon alkanut saada paniikkikohtauksia taas useemmin ku ennen ja mä en kestä niitä. Mä pelkään niitä. Ihan vaan senkin takia, et mua hävettää saada sellanen julkisessa tilanteessa ja siks et se laukasee mulle helposti epilepsiakohtauksen. 

Musta tuntuu, etten mä kestä enää. Mä haluan vaan luovuttaa, antaa vallan tälle kivulle, antaa vallan syömishäiriölle. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä oon loppu. Mulla on pakottava tarve viillellä, mä en tiedä miks, mutta en saa sitä pois mielestäni. Mulla on pakottavia ajatuksia monista asioista ja en ymmärrä mistä ne tulee ja miks. Mä en ymmärrä näitä kaikkia tunteita, mitä mulla on. Mä en kestä, mä haluan paeta. Mä haluan antaa veren valua ihoani pitkin, se on niin tuttu ja turvallinen pakokeino. Mä tarviin sitä.