Saan paniikkikohtauksen iltapalalla. Polvistun punaiselle linoleumlattialle, työnnän sormet kurkkuuni ja kurotan kohti posliinipönttöä. Ei mitään. En saa oksennettua. Pelkään sitä. Lysähdän pytyn päälle itkemään toivottomana. Teen vatsalihaksia. Liian vähän. Ahdistus on valtava, mä olen valtava, kaikki on valtavaa. Miksen pääse tästä tunteesta eroon? Ens tiistaina on ravitsemusterapeutti ja mun ruokamääriä varmaan lisätään vaikka sitä on nytkin jo liikaa. Paino on noususuhdanteessa, enkä tiedä paljonko oikeasti painan, ku mut punnittiin vasta lounaan jälkeen ja vaatteet päällä. Tää raastaa mut rikki ja verille. Mä en kestä tätä, mä en kestä itteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti