Mä vaivun syvemmälle horrokseen

Mä luen Mila Teräksen Perhosen varjoa kuin raamattua, pyhää kirjaa. Sen jokainen sana on kuin kultasäe, joka punoo uskoni tiheämmäksi. Uskoni mihin? Tämä tuntuu vähän vaaralliselta, mutta silti niin kiehtovalta, koukuttavalta, kuin hurmokselta, unelta, sadulta. Musta tuntuu, että joku on ottanut ajatukseni ajatusseulaan ja kirjoittanut ne ylös.

Mun on pakko kirjoittaa. Mun pää tulvii sanoja. Ne tippuvat kuin veden tyynelle pinnalle tipahtelevat helmet.

Mä käärin sätkän ja me mennään ulos, hiljaiseen kaupunkimaisemaan, keinuille. Tuoksuu sateelta. Mä tunnen oloni turvalliseksi, mä voin sulaa yöhön, mun läskit sekoittuu tummaan maailmaan. Mä ponkasen itelleni vauhtia ja lennän taivasta päin. Tuulenvire kuiskii mun kasvoillani, huokailee hiuksissani. Hetken aikaa muistan miltä tuntuu olla lapsi, 12-vuotias, 15-vuotias. Joka hetkeä mä vihasin, joka hetkeä mä kaipaan nyt. Mä en osaa olla aikuinen. Mä en halua olla aikuinen. Nuorena mä halusin astua mahdollisimman äkkiä aikuisen saappaisiin, nyt mä tahdon niistä pois.

Mä en saa nukkua. Mä en saa käpertyä peiton alle ja sulkea silmiäni siniselle unelle. Nähdä unia höyhenistä ja jääprinsessoista, kevyenkevyistä keijukaisista. Mun on pidettävä silmäripseni erillään toisistaan, mä en missään nimessä saa nukahtaa. 

Toka viikko osastolla - pitää pysyy kovan mut välil ote lipsuu

Toinen viikko osastolla. Mä oon syönyt ihan hyvin ja mulla on ollu pari kertaa jo nälkäki. Se on jotenkin ahdistavaa ja lisää tunnetta siitä, että oon ihan läski. Ahdistus on ollu välillä ihan sietämätöntä (onneks oon sit saanu opamoxia siihen) ja oon kävelly ympäri osastoa ja huonetta, osin sen takia, et pääsis liikkumaan ees jotenki ja ahdistuksen mukana tulleestta levottomuudesta johtuen. Mä oon nukkunu paremmin ku kotona, vaikka oonkin joka yö heräilly vähännäliä. Torstai aamulla mulla oli punnitus ja mä oon lihonnut kilon.. Ahdistaa ja masentaa sekin, vaikka mä tiedän, et tän hoidon myötä mun painon pitäiskin nousta. Mut mä en tiedä pystynkö mä tähän, tuntuu niin pahalta. Mulla on jo valmiiks niin läski olo, etten ymmärrä, miks pitää lihota vielä lisää. Mä en voi, mä en kykene. 

Mulla on ihan kamala olo taas. Mä voisin itkee, jos vaan osaisin. Itkettää, muttei itku tule. Voisin huutaa, paiskoa tavaroita, viiltää, hakata itteeni ja voisin jopa oksentaa syömäni ruuat ulos. Mua inhottaa, kuvottaa mun olemus. Mä en kestä tässä kropassa olemista enkä tässä mielessä seikkailemista enää. Mä oon tuhonnut itseni ja nyt oon tässä pisteessä, että vaihtoehtoina on enää vain opetella elämään kaiken paskan keskellä tai tappaa itseni. Jälkimmäinen on niin monta kertaa ollu jo lähellä, et mua pelottaa, et vielä joskus päädyn siihen ratkasuun. Mua ihan oikeesti pelottaa. Mä en kestä tätä syömistä, tää on ihan hirveen ponnistelun takana ja tää ponnistelu väsyttää mua entisestään. Nyt mä itken. Mä vaan haluun tän pahan olon pois ja olla onnellinen vaikka sekin samalla pelottaa mua. Mä en tiedä, millasta on olla onnellinen. Mä voin vaan kuvitella millasta se on ja mitä jos se ei ookkaan niin kivaa ja helppoa ku oon kuvitellu. Kuinka iso pettymys sekin sitten on

.
Kävelin ympyrää mun huoneessa ja tein vatsalihaksia. Aina kun meinasin lopettaa, niin purin mun kättä. Ja sitten ku en enää pystyny purra siihen, mä löin kättä seinään. Kävin sanoon hoitajille et mun tarvii puhuu, mut jouduin odottaa hetken. Ja sillä välii sain sit paniikkikohtauksen. Ei tapahtunu mitään vakavaa, ei tullu haavoja tai murtumia. Hyvä niin.

Se huutaa lisää lisää, sillä mikään ei koskaan riitä

Olo on turtunut. Väsyttää, muttei ahdistus anna mun mennä nukkumaan. Tahtoisin vain sulkea silmäni, antaa ripsien halailla toisiaan, ja käpertyä pienenpieneen myttyyn peiton alle, jonnekin lämpimään, suojaan pahalta maailmalta ja pahoilta ajatuksilta. Mutten mä voi paeta niitä, mä en voi unohtaa niitä, sillä ne kaikki ovat läsnä tässä ja nyt heti ja minuutin päästä ja vielä huomennakin. Mä en voi paeta todellisuutta, joka on käsin kosketeltavissa. 

Silmät painuu kiinni. Ehkä mun pitäis vaan antaa Nukku Matin vietellä mut ja vaipua uneen, mutta ahdistus luikertelee sisälläni kuin miljoona myrkkykäärmettä ja mua pelottaa että hetkenä minä hyvänsä joku niistä puree, upottaa terävät hampaansa muhun ja lopulta se kaikki myrkky virtaa sisälläni. Mä tiedän, etten saa miitä käärmeitä pois. 

Mä tunnen, miten rasva ui mun kehossa.

se ui kuin hai meressä

se levittäytyy kaikkialle

vaanii, saalistaa

se sulaa ja

se huutaa ja

se nauraa

ja sillä on hyvä olla kun muhun sattuu

ps.aamupaino 39,6

I can't stand alone, rain, will you carry me, shall we dance trought the night?

Mä kävelen peilin ohi, olen ihan kalpea. Mua pyörryttää. Helvetisti. Avaan ulkooven ja astun rappukäytävään, portaikko heiluu. Oksettaa. Mä en oo vieläkään syönyt.

Katselen mustaa asfalttia kohti syöksyvää taivaan vesiputousta taivaan täytyy olla tosi surullinen ja tunnen, kun kylmä värisyttää minua, tuudittaa kuin kehtoa. Sade peittelee asfaltin timanttipeitollaan ja se kimaltelee sieltä täältä tulevien valojen säikeissä kauniisti. Mun tekisi mieli käpertyä märkään maahan ja antaa sateen ja kylmyyden peitellä minutkin kauniiseen lauluunsa, kauniiseen uneen. Puhallan savua suustani. Rakastan sadetta. 

Kauempaa kuuluu, kun pihan portti aukeaa. Naapuri ja se sen seurassa oleva tyttö, joka jo aiemmin tunnisti mut on tulossa ilmeisesti baarissa. Mä rukoilen, ettei se tälläkertaa puhu mulle. Älä pilaa mun täydellistä maisemaa. Mä en tykkää, kun tuntemattomat puhuu mulle. Mulla on nyt hyvä olla, anna mun olla, mun sisällä on tyyntä ja mä haluan säilyttää sen edes tämän pienen hetken. Kun se kävelee mun ohi sisälle, mä kuulen kun se puhuu jotain jostain, etten mä valita sille nyt? Enhän mä ollut sille edes valittanut mitään. Ihan sama, mä en jaksa nyt välittää mistään, haluan vain tämän pimeyden ottavan mut syleilyynsä ja olla ajattelematta mitään. Elää, muttei olla olemassa.

Mä heitän tupakan pois ja oven takana mua odottaa loputtomat portaat. Mä en tiedä, enkä jaksa edes miettiä, miten äsken selviydyin ne alas. Ne nauraa mulle ja mun tekis mieli luovuttaa ensimmäiselle askelmalle. Mä meinaan kaatua, rappukäytävä ei pysy tasapainossa. Mä oksennan ihan kohta. Pistän silmät kiinni ja otan seinästä tukea. Alan nousta hiljaa ja toivon portaiden loppuvan joskus. Avaan silmät, olen jo yli puolenvälin. Pahaolopahaolopahaoloheikottaa.

Mä haluan nukkuu tän pois, mutten mä halua mennä nukkumaan yksin. Haluun käpertä Rubikin viereen ja antaa sen silittää mun hiuksia.