Mä luen Mila Teräksen Perhosen varjoa kuin raamattua, pyhää kirjaa. Sen jokainen sana on kuin kultasäe, joka punoo uskoni tiheämmäksi. Uskoni mihin? Tämä tuntuu vähän vaaralliselta, mutta silti niin kiehtovalta, koukuttavalta, kuin hurmokselta, unelta, sadulta. Musta tuntuu, että joku on ottanut ajatukseni ajatusseulaan ja kirjoittanut ne ylös.
Mun on pakko kirjoittaa. Mun pää tulvii sanoja. Ne tippuvat kuin veden tyynelle pinnalle tipahtelevat helmet.
Mä käärin sätkän ja me mennään ulos, hiljaiseen kaupunkimaisemaan, keinuille. Tuoksuu sateelta. Mä tunnen oloni turvalliseksi, mä voin sulaa yöhön, mun läskit sekoittuu tummaan maailmaan. Mä ponkasen itelleni vauhtia ja lennän taivasta päin. Tuulenvire kuiskii mun kasvoillani, huokailee hiuksissani. Hetken aikaa muistan miltä tuntuu olla lapsi, 12-vuotias, 15-vuotias. Joka hetkeä mä vihasin, joka hetkeä mä kaipaan nyt. Mä en osaa olla aikuinen. Mä en halua olla aikuinen. Nuorena mä halusin astua mahdollisimman äkkiä aikuisen saappaisiin, nyt mä tahdon niistä pois.
Mä en saa nukkua. Mä en saa käpertyä peiton alle ja sulkea silmiäni siniselle unelle. Nähdä unia höyhenistä ja jääprinsessoista, kevyenkevyistä keijukaisista. Mun on pidettävä silmäripseni erillään toisistaan, mä en missään nimessä saa nukahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti