Kristallikyyneleet

Elämäni on yhtä myrskyä. Mielialat vaihtelevat kokoajan ihan hirveän radikaalisti. Toisina päivinä anoreksia huutaa kurkku suorana ja noudatan orjallisesti käskyjä. Toisina päivinä en vain jaksa enää välittää mistään, syön liikaa lihottavaa ruokaa, heitän oppikirjat seinään, nyyhkytän nurkassa nilkat viilloilla, kun varjot ei lakkaa seuraamasta. Äänet ei lopeta huutamista. Peilikuvani elää omaa elämäänsä: milloin se nauraa minulle, milloin huutaa ja on vihainen. Uhkaa tappaa. Painajaiset hyökkäävät, kun nukahdan. Henkinen elämäni on kuin Helvetin syvin kuoppa.

Sosiaalinen elämäni on toistaiseksi pilalla. Maineeni on mennyt, ihmiset ovat vihaisia minulle. Olen itsekäs, mutta nyt on pakko olla. En ymmärrä asioita näiden Helvetin vitsausten keskellä asioita normaalisti, teen virheratkaisuja. En halua olla enkä tahallani olekaan ilkeä, mutta olen ihan hukassa. En vain enää jaksa. 

Huomasin olevani todella negatiivinen ihminen. Tuntuu, että ainoa, mitä suustani nykyään ulos tulee, on valitus.

Mä olen jotenkin loukannut Sulkaa. Mutta se ei jaksa raivota mulle. Pelkään, et menetän sen.

Pelkään, et menetän Rubikin.

Pelkään, että mä olen jo menettänyt Jääprinsessan. Prinsessan, joka tanssii kuolleiden ruusujen päällä. Prinsessan, jonka mieli on veressä ja piikkejä täynnä.  Kauniin prinsessani, kevyen kuin tuuli. 

Kristallikyyneleet valuvat poskiani

Pitkin

Kasvoton olen

Verisenä hymyilee

Toista ei voi tappaa

Tappamatta toista

Kristallikyyneleet jäävät

Vaikkakin särkyneitä

Ja minä en enää

Ole

Kuiskaan viimeiset sanat:

Minä rakastan sinua

If I just could dance like a beautiful, beautiful snowflakes

Katson lumihiutaletta. 

Se hohtaa kauniisti tummaa taivasta vasten

leijailee aina vain alaspäin, pikkuhiljaa

kunnes vihdoin kohtaa maan.

Sen kauneus kestää

niin kauan kuin on kylmä.

Ehkä minäkin

näin

opin nauttimaan kylmyyden tunteesta

47,4kg. Kaikki alkaa jälleen kerran alusta. Nyt mä onnistun. Tällä kertaa minusta tulee laiha. Tuntuu, että tämä sama oravanpyörä pyörii pyörimistään, ei koskaan pysähdy, ei pidä hetken taukoa. Mitä sanottavaa minulla enää on? Olen käynyt jo läpi jäisen helvetin, miksi haluan takaisin? 

Koska minä haluan olla kaunis. 

Kaunis ja valkea, kuin lumihiutale.

Pieni pienempi pienin.

Jääprinsessa on niin ihanan laiha, niin siro. Se on kokenut kovia, mä haluaisin pelastaa sen tältä pahalta maailmalta, julmilta katseilta. Se ei ansaitse sellaista. Mutta mä en osaa. Ehkä synkkyys on vienyt sen mielen, mutta jääprinsessa itsessään on hyvä, mä pelkään tuhoavani sen pahuudellani, jota viljelen ympärilleni. Mä haluaisin puhua sen kanssa, niinkuin ennen, mutta tuntuu, ettei se oikeasti edes kaipaa mua. Sanoja. Mä olen kyllästynyt sanoihin, lupauksiin, jotka jäävät hetkeksi ilmaan leijumaan ja sitten katoavat pois.. Unohtuvat. 

Rakas jääprinsessani

Onneksi et ole ruusu

Sillä lähelläni kuihtuisit

Mutta toisaalta

Sinähän pidät kuolleista ruusuista

Niin pidän minäkin

Mutten halua sinua kuolleena

Kyllä, minä olen kateellinen. Todennäköisesti juuri sinulle. Ja ehkä myös hänelle. Kaikille. Oikeastaan, en tiedä onko se erään kohdalla juuri kateutta vai lieneekö se pelkkää mustasukkaisuutta. Mä olen liian omistushaluinen.

Mun lääkäri tietää, että mä käytän laihdutustuotteita. Mä en tiedä, miksi mä kerroin sille. Mä oon huono valehtelija, ehkä siksi. 

Huomenna

Yö katselee minua, kun askeleeni koskettavat maan pintaa. Toisilla parvekkeilla on vieläkin jouluvaloja. Värit ja valo näyttävät kauniilta, tekonurmikko kimaltelee sateen jäljiltä. Tämä maailma on ruma, mutta välillä näkee sen kaiken rumuuden keskeltä kauneutta. Miksen osaa katsoa itseäni samalla tavalla? Mä puhallan tupakan savua ulos suustani, se leijailee tuulen mukana pois. 

Olisimpa minäkin yhtä kevyt.

Kävelen leikkipuiston halki. Hiekkalaatikolla on leluja levällään ja nurmella lojuu punainen pallo. Nään huolettomat, iloiset lapset leikkimässä, nauramassa. Minäkin olin joskus sellainen. 

Nousen kiviaidan päälle. Katson maailmaa hieman korkeammalta. Hetken ajan tuntuu, että olen kaiken pahan yläpuolella. En voi olla miettimättä, kuinka monen vastaantulevan hymyn takana on kyyneleitä. Kuinka monen ulkoapäin onnellisen perheen elämä onkin kaikkea muuta kuin miltä näyttää. Ihmiset on rikkinäisiä. Me ei olla tarpeeksi vahvoja kestämään sitä, millaisiksi me ollaan kehitytty. Me ei osata käyttää ajattelua, kommunikaatiota ja muita kykyjä oikein ja hyödyksi. Me ollaan liian älykkäitä, ja se tekee meistä tyhmempiä kuin muut eläimet.

Tuuli ujeltaa sävelmiään korviini. Se kertoo salaisuuksia maailmalta. Kukaan ei vain osaa kuunnella. Minä kuiskaan sen syleilyyn omani. Sen, kuinka en jaksa enää olla läski. Sen, kuinka en jaksa ajatuksiani, kyyneleitä, viiltoja. Sen, kuinka mä pelkään elämää ja sen katoamista. Sitten mä heitän tupakan menemään ja lähden sisälle, tuudittautumaan ajatukseen, että kyllä mä sitten huomenna onnistun.

I'm afraid of myself

Mua ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Oon syönyt tänään 6 opamoxia, vaikken sais syödä kuin kolme päivässä. Mä vaan haluun turruttaa tän ahdistuksen pois. Mä oon lihonnut kaks kiloa ja sosiaaliset tilanteet vaan ahdistaa hetkihetkeltä enemmän. Mä oon alkanut saada paniikkikohtauksia taas useemmin ku ennen ja mä en kestä niitä. Mä pelkään niitä. Ihan vaan senkin takia, et mua hävettää saada sellanen julkisessa tilanteessa ja siks et se laukasee mulle helposti epilepsiakohtauksen. 

Musta tuntuu, etten mä kestä enää. Mä haluan vaan luovuttaa, antaa vallan tälle kivulle, antaa vallan syömishäiriölle. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä oon loppu. Mulla on pakottava tarve viillellä, mä en tiedä miks, mutta en saa sitä pois mielestäni. Mulla on pakottavia ajatuksia monista asioista ja en ymmärrä mistä ne tulee ja miks. Mä en ymmärrä näitä kaikkia tunteita, mitä mulla on. Mä en kestä, mä haluan paeta. Mä haluan antaa veren valua ihoani pitkin, se on niin tuttu ja turvallinen pakokeino. Mä tarviin sitä.

Eka viikko osastolla - anteeks pituus

Mä tulin tiistaina neljäks tänne. Harjavaltaan, osastolle 22. Mä en olis ikinä uskonu löytävni itteeni ihan täältä saakka.

Automatka tuntu piinaavan pitkältä ja uhkaavan loputtomalta. Lumiset maisemat siinsi ohi ikkunoiden ja stressi kalvoi sisuksiani ulvoen vapautta sitä enemmän, mitä lähempänä määränpäätä oltiin.

Kun mä astuin osaston ovesta sisään, mua päin huokaisi lämminhenkinen, ehkä hivenen pelottava ilmapiiri. Heti vasemmalla, oven vieressä ikkunalla oli joulukyntteliköitä ja vihreät rauhallisen väriset verhot, pari tuolia ja lehtiä.

"Täti, serkku ja Rubik lähti just. Tuntu niin kamalalta jäädä tänne. Sattuu. Kuristaa kurkkua. Mä en pysty estellä näitä kyyneleitä, ne vaan tulee väkisin ja voimalla, niinkuin rankkasadekin hakkaa ilmaa. Tää on vaikeeta. Mä oon kaukana poissa, kaukana kaikesta ja mä olen yksinäinen. Kello matelee. Pää tuntuu siltä kuin se olisi täynnä teräviä piikkejä, jotka eivät vain satu vaan estävät myös mun ajatukset. Mulla ei oo yhtään turvallinen olo. Mulla on pelokas olo ja mä haluaisin käpertyä jonnekin pimeään nurkkaan, josta kukaan ei mua löydä. Mulla on kylmä, mä olen yksin ja mä vaan itke."

Lääkitys vaihdettiin sertralininista seroniliin ja siihen lisäks tuli zyprexaa ja tarvittavaks ketipinoria nukkumiseen. Epilepsialääkekkin alotettiin uusiks.

Keskiviikko aamuna olin ihan tokkurassa, silmis oli vaan mustaa enkä pysyny ite pystyssä. Nukuin lähes koko päivän, ei jaksanu tehdä mitään ja heikotti, en jaksanu oikeen ajatella tai itkee, oli vaan turtunut olo.

Torstai.

"Istun päiväsalissa. Ikkunan takana pyryttää valkea lumi. Nyt on kolmas päivä täällä. Tunnen pettymystä itseeni, sillä olen syönyt paljon ja pelkästään nukkunut.

Täällä ei oo ollenkaan ankeaa, sillä täällä on paljon kasveja, värikkäitä seiniä jne. Ruokailupöydät on pieniä ja pyöreitä.
Ruokailutilanteet on tosi ahdistavia, kun pitää syödä muiden kanssa samassa pöydässä/tilassa ja mulle tulee kamala olo, kun tuntuu, että oon ihan läski possu, kun syön niin paljon, hullu se on, ei noin läskin tarvis noin paljoa syödä. Ja muutenkin on ahdistavaa syödä vieraiden ympäröimänä."

 
"Läskiläskiläskiläski!! Pää huutaa. Ei olis saanu syödä niin paljoa, ku ei liikkumaankaan pääse. Ei näin läskille pitäis lisää ruokaa antaa. Mun paikat tärisee vielki ruokailusta. Ahdistaa. Mulla on niin läski oli, ku maha on täynnä ja tuntuu, et kaikki ihrat mun ympärillä vaan löllyy. Mä en kestä tätä. Mä tunnen, kun se kaikki rasva ui mun mahassa, ui mussa, tekee pesäkolojansa joka paikkaan. Mä en pysty käsittelemään sitä, et mun pitäis muka syödä. En mä tarvii ruokaa! Mä en pysty lihoomaan enempää. Ajatuskin ahdistaa ihan mielettömästi."

Myöhemmin kävin sanomas, et ahdistaa ihan hirveesti ni sain opamoxii, joka sit laitettiin tarvittavaks ja ketipinor otettiin kokonaan pois. Kaikki paikat tärisi ja oli vaikee hengittää. Iltapalan jälkee kävelin vajaa tunnin ympäri osastoa.

Perjantaina paino oli 39,8kg.

"Söin just. Ällöttää. Läskiläski, miten voin antaa itteni syödä niin paljon."

 
Lauantai.

Heräilin taas yöllä kokoajan, oon joka yö heräilly. Perjantaina mulle tehtiin ravistemusterapeutin kanssa ateriasuunnitelma (1200kcal!) ja mun oli tarkotus päästä yksin syömään, mut en vielä oo päässyt. Oon syöny kerran jälkkäriäkin...

Yheltätoista oli lounas ja rupes ahdistaa se syöminen ihan hirveesti. Sit joku viereisest pöydäst kysy, et eikö ruoka maistu, ni tuli heti sellanen olo, et oon niin läski et kyl luulis ruua maistuva ulkomuodost päätellen. En pystyny enää syömään ja rupesin itkee siin pöydäs. Onneks hoitaja tuli sanoon, ettei tartte syöd enempää.

"Seison tupakkakatoksessa ja koitan puhallella savurinkuloita, mutten onnistu. En ole koskaan onnistunut. Katoksen vieressä on pieni kuusi, johon on laitettu jouluvalot. Ne näyttävät kivoilta pimeässä vaikka muuten sairaalan alue näyttää jopa hieman karmivalta."

Sunnuntai.

Yö meni taas heräillen ja heräsin joskus aamuyöllä enkä saanut enää unenpäästä kiinni.

"Ahdistaa. Huolestuttaa mun vointi, ku syke nousee ihan hirveesti pelkäst tupakal käynnist ja siin yhteydes tulee välil jtn tyhjälyöntei tai jotain."

Mulla on lähes kokoajan ihan täysinäinen (läski) olo, ku syödään niin usein.

"Ahdistaa ja haluun repiä kaikki ihrat mun ympäriltä, viiltää, hutaa, juosta, juosta, juosta lujaa tavoittamattomiin. Mä tärisen taas ja pelkään et saan paniikkikohtauksen. Sain onneks opamoxin. Kohta on kahvi. En haluais laittaa suuhuni mitään. Mä en halua, mä en voi, mä en pysty"

Sisälläni on loputon sade.

En tiedä, mitä kirjoittaa. Olen useasti avannut tämän ja ollut aikeissa kirjoittaa jotain, mutta sanoja ei tule. Tuntuu siltä kuin aivoni olisivat jossain oikosulussa eikä ajatus pysy tarpeeksi kauaa päässä. Unohdan sen. Muisti toimii turhan huonosti. 

Lauantain aamupaino oli 39,9kg. ALLE 40! Harmikseni en pääse nauttimaan tästä keveydestä enää kauaa, sillä edessä on hyvin todennäköisesti osastolle meno. Mun pitäis lihota 10kg, jotta olisin mun normaalipainossa. 10KG. Eiikinäkiitos. Parikin kiloa kuulostaa aivan kammottavalta, vaikkei siitä nyt loppujen lopuksi niin kauaa ole, kun tavoitepainoni oli 42kg. 

 Mutta ei tämä näinkään hyvä ole. 

Oon ihan voimaton. En jaksa tehdä mitään. En jaksa liikkua, en nähdä kavereita. (No okei, nyt viime viikon aikana oon skarpannut asiasn kanssa tosi paljon ja olen koittanut nähdä joitakin.) Tää olo ei kerrassaan oo mikään ihanteellinen. Ja silti. Silti vaa'an näyttäessä pienempää lukua kuin viimeksi, mä hymyilen. Kieroutunut mieleni tahtoo laihtua lisäälisäälisää. 

Mua jotenkin masentaa ajatus siitä, että osastolle meno tarkoittaa painon nostamista, ainakin lähemmäs normaalipainoa. Mä en halua olla normaalipainonen. Mä en pysty. Mä en voi. Kaikki se, mitä mä olen kokenut, kaikki se, mitä mä olen tehnyt tämän eteen, kaikki ne rakastamani ruuat, jotka olen jättänyt syömättä päästäkseni tänne.. Kaikki se on ollut turhaa. En mä halua olla luovuttaja, epäonnistuja. Mä en halua päästä tästä irti, en nyt. Mutta silti mua pelottaa. Pelottaa, mitä mulle tapahtuu, jos vielä laihdun. 

I must be skinny.

Yöllä ei linnut laula, mutta minä laulan linnuista. Vapaudesta.

taivas on äänetön ja minä 

tumma kuiskaus tuulessa

yö tanssii, tanssii ja sinä

olet kehtolauluni, minun muusani

 enkä minä

osaa kuunnella sinua

sillä 

äänesi on hieman liian vaimea

tässä myrskyisässä mielessä

ihoni punakynä sirkuksessa

vai

ovatko ne verensekaisia viiltoja 

tanssitunti iholla

ei

eivät enää mutta kohta

ja sinä, niin sinä

haluat tulla todelliseksi

kosketettavaksi

mutta sinähän olet

vai oletko sittenkään

tänään en ole varma

olenko minä sinä

vai oletko joku muu

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa.

Haluan juosta pakoonpakoonpakoon itseäni, mutta vaikka juoksisin, joka nurkan takana olisin yhä yhtä kannoilla kuin aiemmin. Miksen siis saisi luovuttaa vain, syöpyä kiinni itseeni ja ongelmiini, olisin jo valmiiksi niin lähellä sitä.

Musta on tullut kaikkea muuta, mitä halusin. Musta on tullut itsekäs, niin, itsekäs siinä mielessä, etten näe enää muuta kuin itseni ja ongelmani. Mä olen antanut niiden vallata mut ja viedä elämäni miltei kokonaan käsistäni. Jäljellä on enää vain tämä pieni kasa itsesääliä ja pahaa oloa, joka ei ketään edes kiinnosta. Minussa on kaikki se paha, mistä puhutaan, mitä vihataan. Elämäni on synkkää, enkä osaa piilottaa sitä. Itkenitkenitken ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän, en vain ulkoisesti vaan sisäisestikkin. Olen kamala ihminen. Haluan laihtua ja syömiseni on ongelmallista. Se on ruoka vs. minä. Jos mä syön, ruoka voittaa. Ja mä häviän aika usein. Enkä mä haluaisi sen olevan niin. Mä en tiedä, mitä on tapahtunut, mähän ennen rakastin ruokaa. Mä häpesin mun laihuutta. Mä yritin lihota. Vai oliko se jo silloin itseni huijaamista, en mä oikeastaan koskaan tosissani halunnut lihota. 

Mä olen tappanut itseni henkisesti. Mua ei ole enää olemassa, on vain tämä kaikkeen sairastunut lähes tyhjä kuori, joka puhuu mun suustani. Mä jo joskus nuorempana nimesin itselleni "kaksi minää", minä ja peilikuvani, joka oli mulle irrallinen käsite minuudesta. En mä koskaan edes itseasiassa miettinyt, miksi tein niin, se vain tuntui helpoimmalta tavalta kuvata päässäni tapahtuvia asioita. Sitä kahden minän taistelua, kumpi elää, kumpi jää peilin taakse. Nyt mä en enää osaa erottaa kumpi minä on oikeasti minä, me ollaan sulauduttu yhdeksi. Mä en enää tiedä, että kuuluuko mun elää vai olla vain peilissä, kumpi mä alun perin olin ja miksi nyt olen molemmat. Mä en osaa päästää itsestäni irti, nyt olen kokonaisuus, vaikkakin rikkinäinen ja vaikka mussa on sellaista, mistä pitäisikin lupopua, mä en pysty. En mä pysty jättää osaa itsestäni pimeään nurkkaan istumaan, kun me ollaan niin monta vuotta jo kävelty käsi kädessä. Sairaus on tullut osaksi mua, ehkä jo aikoja sitten. Mutta nyt, mä olen tullut osaksi sairautta. Mä en tiedä, miten mä selviän tästä kaaoksesta enää.

anna tuulen puhaltaa, anna tuulen kuljettaa

sillä täällä missä minä olen on liian pimeää

ei tänne oikeasti halua kukaan

Emptiness is feeling less

Taas on yksi sellaisista hetkistä, kun tekee mieli kirjoittaa vaikkei ole mitään sanottavaa. Sellainen tunnoton olo tai oikeastaan sellainen ei minkäänlainen olo, ei oloa lainkaan. Minä vain leijun tässä olevaisuudessa, jos tämä sellainen on, siitäkään en ole ihan varma. Kuin kävelisin rantahiekassa tai lumihangessa jättämättä jalanjälkiä. Kuin minua ei olisi olemassa. 

Tällä viikolla olen viettänyt lukuisia huonoja öitä ja ollut kahdesti pois koulusta, vaikka luvattomien poissaolojen saldoni onkin kertynyt jo maksimin yläpuolelle. Silti mua ei ole potkittu vielä pihalle. Olen luvannut itselleni tuhannennen kerran, että nyt jos saan vielä mahdollisuuden jatkaa, otan kyllä itseni niskasta kiinni. Ja tulen varmasti lupaamaan sen itselleni useita kertoja niin kouluun, laihduttamiseen kuin kaikkeen muuhunkin liittyen. Ja tiedän, että tuolla jossain, en tiedä missä, kuinka lähellä tai kuinka kaukana, on se raja, jolloin tekemieni lupausten määrä on ylittynyt. 

 

Mä en jaksais valua tähän loppuunkulutettuun oravanpyörään jälleen. Mä en jaksais nähdä käsiä mun vaatekaapissa. Mä en jaksais itkeä itseäni unettomaan uneen ja uskotella itselleni valheita patremmasta huomisesta, kun totuus katsoo mua suoraan silmiin peilistä. Olen itse aiheuttanut kaiken tämän. Olen itse antanut itseni vajota tähän pisteeseen. En ole jaksanut taistella tarpeeksi vastaan, kun painajaiseni ovat muuttuneet todeksi. En ole ottanut itseäni niskasta kiinni ollakseni parempi ihminen. Niinkuin ne kaikki sanovat, pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä mä ymmärrän, että ainoa joka ongelmiani vastaan voi taistella, on vain minä, mutta eikö ketään voisi auttaa ja kertoa, miten taistella itseään vastaan? 

Mua sattuu katsella kuvien täydellisiä tyttöjä, sattuu kävellä kaduilla kun sielläkin niitä kävelee vastaan. Ja mä tiedän, etten tule koskaan saavuttamaan unelmakroppaani ja mä tiedän, että vaikka laihtuisin, en muuttuisi kauniiksi. Peilistä mua tuijottaisi samat silmät, sama suu, täysin samat kasvot. Silti mä en osaa päästää irti mun unelmasta. Vihaan itseäni.

Sataa. Miksen minäkin voisi olla vain pieni vesipisara, joka tippuu kilpaa miljoonien muiden sadepisaroiden kanssa taivaasta maahan. Tippua, osua maahan, hajota, haihtua, sataa taas uutena kokonaisuutena, uutena pisarana, uutena minänä. 

 Mua pyörryttää. Mä en ole syönyt tänään. Tai olen, karkkia, sipsiä, energiajuomaa. Mä tunnen nälän jossain sisälläni, mutta mun ei tee mieli syödä. Haluaisin vain nukkua tämän tunteen pois, mutta ei mun tee mieli nukkuakaan. Pääni on niin täynnä tyhjyyttä, joka tuntuu paisuvan sisälläni suureksi suureksi möykyksi, joka jossain välissä, poks, särkyy palasiksi ja sitten mä itken taas. 

Missä välissä mun kuuluisi nauraa? Olenko mä edes oikeutettu siihen kaiken pahan jälkeen, mitä olen saanut aikaan?