Toka viikko osastolla - pitää pysyy kovan mut välil ote lipsuu

Toinen viikko osastolla. Mä oon syönyt ihan hyvin ja mulla on ollu pari kertaa jo nälkäki. Se on jotenkin ahdistavaa ja lisää tunnetta siitä, että oon ihan läski. Ahdistus on ollu välillä ihan sietämätöntä (onneks oon sit saanu opamoxia siihen) ja oon kävelly ympäri osastoa ja huonetta, osin sen takia, et pääsis liikkumaan ees jotenki ja ahdistuksen mukana tulleestta levottomuudesta johtuen. Mä oon nukkunu paremmin ku kotona, vaikka oonkin joka yö heräilly vähännäliä. Torstai aamulla mulla oli punnitus ja mä oon lihonnut kilon.. Ahdistaa ja masentaa sekin, vaikka mä tiedän, et tän hoidon myötä mun painon pitäiskin nousta. Mut mä en tiedä pystynkö mä tähän, tuntuu niin pahalta. Mulla on jo valmiiks niin läski olo, etten ymmärrä, miks pitää lihota vielä lisää. Mä en voi, mä en kykene. 

Mulla on ihan kamala olo taas. Mä voisin itkee, jos vaan osaisin. Itkettää, muttei itku tule. Voisin huutaa, paiskoa tavaroita, viiltää, hakata itteeni ja voisin jopa oksentaa syömäni ruuat ulos. Mua inhottaa, kuvottaa mun olemus. Mä en kestä tässä kropassa olemista enkä tässä mielessä seikkailemista enää. Mä oon tuhonnut itseni ja nyt oon tässä pisteessä, että vaihtoehtoina on enää vain opetella elämään kaiken paskan keskellä tai tappaa itseni. Jälkimmäinen on niin monta kertaa ollu jo lähellä, et mua pelottaa, et vielä joskus päädyn siihen ratkasuun. Mua ihan oikeesti pelottaa. Mä en kestä tätä syömistä, tää on ihan hirveen ponnistelun takana ja tää ponnistelu väsyttää mua entisestään. Nyt mä itken. Mä vaan haluun tän pahan olon pois ja olla onnellinen vaikka sekin samalla pelottaa mua. Mä en tiedä, millasta on olla onnellinen. Mä voin vaan kuvitella millasta se on ja mitä jos se ei ookkaan niin kivaa ja helppoa ku oon kuvitellu. Kuinka iso pettymys sekin sitten on

.
Kävelin ympyrää mun huoneessa ja tein vatsalihaksia. Aina kun meinasin lopettaa, niin purin mun kättä. Ja sitten ku en enää pystyny purra siihen, mä löin kättä seinään. Kävin sanoon hoitajille et mun tarvii puhuu, mut jouduin odottaa hetken. Ja sillä välii sain sit paniikkikohtauksen. Ei tapahtunu mitään vakavaa, ei tullu haavoja tai murtumia. Hyvä niin.

Eka viikko osastolla - anteeks pituus

Mä tulin tiistaina neljäks tänne. Harjavaltaan, osastolle 22. Mä en olis ikinä uskonu löytävni itteeni ihan täältä saakka.

Automatka tuntu piinaavan pitkältä ja uhkaavan loputtomalta. Lumiset maisemat siinsi ohi ikkunoiden ja stressi kalvoi sisuksiani ulvoen vapautta sitä enemmän, mitä lähempänä määränpäätä oltiin.

Kun mä astuin osaston ovesta sisään, mua päin huokaisi lämminhenkinen, ehkä hivenen pelottava ilmapiiri. Heti vasemmalla, oven vieressä ikkunalla oli joulukyntteliköitä ja vihreät rauhallisen väriset verhot, pari tuolia ja lehtiä.

"Täti, serkku ja Rubik lähti just. Tuntu niin kamalalta jäädä tänne. Sattuu. Kuristaa kurkkua. Mä en pysty estellä näitä kyyneleitä, ne vaan tulee väkisin ja voimalla, niinkuin rankkasadekin hakkaa ilmaa. Tää on vaikeeta. Mä oon kaukana poissa, kaukana kaikesta ja mä olen yksinäinen. Kello matelee. Pää tuntuu siltä kuin se olisi täynnä teräviä piikkejä, jotka eivät vain satu vaan estävät myös mun ajatukset. Mulla ei oo yhtään turvallinen olo. Mulla on pelokas olo ja mä haluaisin käpertyä jonnekin pimeään nurkkaan, josta kukaan ei mua löydä. Mulla on kylmä, mä olen yksin ja mä vaan itke."

Lääkitys vaihdettiin sertralininista seroniliin ja siihen lisäks tuli zyprexaa ja tarvittavaks ketipinoria nukkumiseen. Epilepsialääkekkin alotettiin uusiks.

Keskiviikko aamuna olin ihan tokkurassa, silmis oli vaan mustaa enkä pysyny ite pystyssä. Nukuin lähes koko päivän, ei jaksanu tehdä mitään ja heikotti, en jaksanu oikeen ajatella tai itkee, oli vaan turtunut olo.

Torstai.

"Istun päiväsalissa. Ikkunan takana pyryttää valkea lumi. Nyt on kolmas päivä täällä. Tunnen pettymystä itseeni, sillä olen syönyt paljon ja pelkästään nukkunut.

Täällä ei oo ollenkaan ankeaa, sillä täällä on paljon kasveja, värikkäitä seiniä jne. Ruokailupöydät on pieniä ja pyöreitä.
Ruokailutilanteet on tosi ahdistavia, kun pitää syödä muiden kanssa samassa pöydässä/tilassa ja mulle tulee kamala olo, kun tuntuu, että oon ihan läski possu, kun syön niin paljon, hullu se on, ei noin läskin tarvis noin paljoa syödä. Ja muutenkin on ahdistavaa syödä vieraiden ympäröimänä."

 
"Läskiläskiläskiläski!! Pää huutaa. Ei olis saanu syödä niin paljoa, ku ei liikkumaankaan pääse. Ei näin läskille pitäis lisää ruokaa antaa. Mun paikat tärisee vielki ruokailusta. Ahdistaa. Mulla on niin läski oli, ku maha on täynnä ja tuntuu, et kaikki ihrat mun ympärillä vaan löllyy. Mä en kestä tätä. Mä tunnen, kun se kaikki rasva ui mun mahassa, ui mussa, tekee pesäkolojansa joka paikkaan. Mä en pysty käsittelemään sitä, et mun pitäis muka syödä. En mä tarvii ruokaa! Mä en pysty lihoomaan enempää. Ajatuskin ahdistaa ihan mielettömästi."

Myöhemmin kävin sanomas, et ahdistaa ihan hirveesti ni sain opamoxii, joka sit laitettiin tarvittavaks ja ketipinor otettiin kokonaan pois. Kaikki paikat tärisi ja oli vaikee hengittää. Iltapalan jälkee kävelin vajaa tunnin ympäri osastoa.

Perjantaina paino oli 39,8kg.

"Söin just. Ällöttää. Läskiläski, miten voin antaa itteni syödä niin paljon."

 
Lauantai.

Heräilin taas yöllä kokoajan, oon joka yö heräilly. Perjantaina mulle tehtiin ravistemusterapeutin kanssa ateriasuunnitelma (1200kcal!) ja mun oli tarkotus päästä yksin syömään, mut en vielä oo päässyt. Oon syöny kerran jälkkäriäkin...

Yheltätoista oli lounas ja rupes ahdistaa se syöminen ihan hirveesti. Sit joku viereisest pöydäst kysy, et eikö ruoka maistu, ni tuli heti sellanen olo, et oon niin läski et kyl luulis ruua maistuva ulkomuodost päätellen. En pystyny enää syömään ja rupesin itkee siin pöydäs. Onneks hoitaja tuli sanoon, ettei tartte syöd enempää.

"Seison tupakkakatoksessa ja koitan puhallella savurinkuloita, mutten onnistu. En ole koskaan onnistunut. Katoksen vieressä on pieni kuusi, johon on laitettu jouluvalot. Ne näyttävät kivoilta pimeässä vaikka muuten sairaalan alue näyttää jopa hieman karmivalta."

Sunnuntai.

Yö meni taas heräillen ja heräsin joskus aamuyöllä enkä saanut enää unenpäästä kiinni.

"Ahdistaa. Huolestuttaa mun vointi, ku syke nousee ihan hirveesti pelkäst tupakal käynnist ja siin yhteydes tulee välil jtn tyhjälyöntei tai jotain."

Mulla on lähes kokoajan ihan täysinäinen (läski) olo, ku syödään niin usein.

"Ahdistaa ja haluun repiä kaikki ihrat mun ympäriltä, viiltää, hutaa, juosta, juosta, juosta lujaa tavoittamattomiin. Mä tärisen taas ja pelkään et saan paniikkikohtauksen. Sain onneks opamoxin. Kohta on kahvi. En haluais laittaa suuhuni mitään. Mä en halua, mä en voi, mä en pysty"

Adios...

Tavarat pakattu.

Ei toimi pää, en pysty miettii enempää.

Tarviin vitusti tupakkaa.

Mä lähen osastolle, joten toivottakaa mulle paljonpaljonpaljon onnea, sillä vaik tää nyt onki osittai vapaaehtosta, helppoa tää ei todellakaan ole. 

 

4h

Neljä tuntia. Neljä tuntia ja sitten mä saan kuulla, mikä mun kohtalo on hoidon suhteen. Aikasemmin en osastolle päässyt, sillä mun tilalle otettiin joku mua sairaampi potilas. Lääkäri lupas soittaa tänään sinne, josko tilanne olis muuttunut. Ihan hirveä stressi ja jännitys. Stressaa myös se, että mun paino katotaan ja musta tuntuu, että oon lihonnut. Oon ollut muutaman päivän kipeenä, enkä kauheesti ole kattonut, mitä oon suuhuni laittanut + itsenäisyyspäivän ruoka, jota söin tätini luona + perjantain alkoholin kittaus. Olen lähestulkoon vain istunut koneella, katsonut mentalistia ja nukkunut eli en ole liikkunut oikeastaan muuten kuin tupakalla käydäkseni. Ahdistus. Pahoin pelkään, että painoni on lähellä 41, ainakin yli 40 se on vaikka jo joku päivä painoinkin alle. Noh, koitan vaan olla murehtimatta mitään, ennen kuin lääkärikäynti on ohi, kun sitten vasta tiedän kaikesta...

Se huutaa lisää lisää, sillä mikään ei koskaan riitä

Olo on turtunut. Väsyttää, muttei ahdistus anna mun mennä nukkumaan. Tahtoisin vain sulkea silmäni, antaa ripsien halailla toisiaan, ja käpertyä pienenpieneen myttyyn peiton alle, jonnekin lämpimään, suojaan pahalta maailmalta ja pahoilta ajatuksilta. Mutten mä voi paeta niitä, mä en voi unohtaa niitä, sillä ne kaikki ovat läsnä tässä ja nyt heti ja minuutin päästä ja vielä huomennakin. Mä en voi paeta todellisuutta, joka on käsin kosketeltavissa. 

Silmät painuu kiinni. Ehkä mun pitäis vaan antaa Nukku Matin vietellä mut ja vaipua uneen, mutta ahdistus luikertelee sisälläni kuin miljoona myrkkykäärmettä ja mua pelottaa että hetkenä minä hyvänsä joku niistä puree, upottaa terävät hampaansa muhun ja lopulta se kaikki myrkky virtaa sisälläni. Mä tiedän, etten saa miitä käärmeitä pois. 

Mä tunnen, miten rasva ui mun kehossa.

se ui kuin hai meressä

se levittäytyy kaikkialle

vaanii, saalistaa

se sulaa ja

se huutaa ja

se nauraa

ja sillä on hyvä olla kun muhun sattuu

ps.aamupaino 39,6

Haaste~

Kiitos Lasitähti haasteesta. :)

Rules~

 This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get rocignized. 

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs. 

 1. Mitä pelkäät, miksi?
Pelkään vaikka mitä... Kaikelle en ees keksi mitään sen kummempaa selitystä. Klovneja ja nukkeja, koska ne ovat liian viattoman oloisia ollakseen oikeasti viattomia. Ja ne on muutenkin tosi creepyjä.  Avonaisia kaappeja yöllä. Ahtaita ja korkeita paikkoja. Yksin olemista, mutta silti suuria ihmisjoukkoja. Kauppoja jne. Niissä alkaa ahdistaa. Pelkään tulipaloja ja myrskyjä. Pelkään, että menetän kaikki läheiset. Pelkään, että tekemisiäni seurataan kokoajan (esim. kotiin asennettu valvontakameroita...??) Ampiaisia ja hämähäkkejä, perhosia ja ylipäätään ötököitä. Sairauksia. Ja paljonpaljon muuta, mutta ennenkaikkea kuolemaa vaikka joskus olen sitäkin toivonut.

 2. Lempi leffasi, miksi?
Mä en osaa sanoa vaan yhtä! Tähän tulis pidempi lista ku yllä, jos yrittäsin sanoa ees jtn. En osaa päättää.

  3. Millaisessa talossa haluaisit asua tulevaisuudessa?
Omakotitalossa. Mutta se ei saa olla kovin vanha, koska ne on pelottavia eikä siellä saa olla sähkölämitystä. Tiilitalo mielummin kuin puutalo. 

 4. Asuisitko mielummin maalla vai kaupungissa?
Mä en osaa päättää. Oon miettiny tätä ittekseni paljon, mutta tykkään oikeesti molemmista ja molemmissa on hyvät ja huonot puolensa, enkä oo saanu päätettyä kumpi on parempi.
 
5. Millaista liikuntaa harrastat?
Mä oon oikeesti tosi huono liikkuja. .__. Yritän välillä käydä lenkillä ja kotona teen sillon sun tällön lihaskuntoa. Pitäis liikkua vähän enempi, muttei nykyään oikeen oo voimia yhtäpaljon siihen ku enne. Joskus kävin nyrkkeilyssäki, mut se jäi, kun masennus vei mielenkiinnon kaikesta..
 
6. Kuvaile ulkonäköäsi.
Vaaleet suurinpiirtein olille ulottuvat hiukset. Pitäs päästä parturiin leikkaan nää takas malliinsa. (eli paljonpaljon lyhyemmiks) ja saada värhättyä. Ruma naama ja ruma kroppa. Tissejä en omista.
 
7. Keräiletkö jotakin?
Hmm. Emmä nykysin enää sillain kunnolla. Kortit on kivoja.
 
8. Jos sinulle annettaisiin 1000 euroa, mihin käyttäisit ne?
Hmm.. Eka maksasin laskut. Sit varmaan ostasin vaatteita ja pelejä. ^^
 
9. Lempi eläin?
KETTU! <3 Ja susi. Ja kissa. Ja liskot. Kirahvit on kans kivoja.
 
10. Maa, jonne haluaisit matkustaa, miksi?
Hollantiin, Amsterdamiin. 
 
11. Mitä toivot tällähetkellä eniten?
En osaa sanoa. Toivon niin monia asioita.

Kysymykset, joihin mä haluan vastauksen:
1. Mikä on paras uni, jonka olet nähnyt?
2. Mikä on kamalin uni, jonka olet nähnyt?
3. Ketä ihannoit?
4. Biisi, jota kuuntelet, kun olet vihainen?
5. 3 luonteenpiirrettäsi, joista et pidä.
6.  Lempikengät?
7. Jos saisit valita 3 supervoimaa itsellesi, mitkä ne olisivat ja miksi?
8. Lempitee?
9. Sisustusesineesi, josta pidät eniten?
10. Mikä sai sut bloggaamaan?
11. Kerro jokin random asia itsestäsi, jonka haluat. :D

Haastan:
 Thinny
Azure Angel 
Elf 
Amanda 
elena 
Paradise 

En keksi nyt enempää ;__; 

Antakaa mun lentää

Mä koitan lukea parantumismyönteisiä blogeja ja sisäistää, että parantuminen on parempi kuin tämä. Mutta mä vain petän itseäni. Mulla ei ole mitään hätää vielä. Useassa lähteesä lukee (ihan virallisissakin), että on vaarallista vasta kun bmi on alle 13. Tuntuu typerältä, että mulla on lähete osastolle syömishäiriöstä tämän painoisena. Mähän olen aivan järkyttävän iso verrattuna oikeisiin syömishäiriöisiin. Tiedän, ettei saisi verrata, enkä sitä tahallaan teekkään. En tunne kateutta, enkä halua näyttää pelkältä luurangolta, mutta saan todistettua, ettei mulla ole vielä pelkoa tulla sellaiseksi, koska bmi:ni on paljon korkeampi. Mulla on vielä varaa laihtua. Ja kyllähän sen peilistäkin näkee. Ja vaikka ne sanoo, että se vääristyy mun silmissäni, niin läskit mun kourassa ei voi kyllä olla kuviteltua, kun kosken itseäni. 

Hetkittäin musta tuntuu siltä kuin olisin saanut voimani takaisin. Olen pirteämpi. Ei heikota niin paljoa. Jaksoin nähdä vähän kavereitakin. Alan taas miettiä itselleni liikuntasuunnitelmia, mutta totuus iskeekin kivellä päin kasvoja. Kävellessäni portaita ylös tullessani tupakalta huomaan, kuinka raskasta sekin on. En jaksa enää liikuttaa tätä painoani. Pitää tehdä aina välillä jotain pientä tämän koneella istumisen ohella. Siivota tai jalotella tai nostaa pari kertaa painoja jne. Edes jotain. Mutta koska en yksinkertaisesti jaksa liikkua enää tarpeeksi, mun täytyy syödä vieläkin vähemmän. 

Nyt pitää oikeasti jättää ne karkit ja sipsut ja muut herkut sinne kaupan hyllylle jotakuta muuta odottamaan!

Unissa mä juoksen lujaa, pidemmälle kuin muut

Ei hitto. En mä voi. En mä tajua. Mä tungin kädet mun paidan sisään ja tunnustelin läskejäni. Mä katoin niitä peilistä ja ahdistus nousi kurkkuun. Mun bmi ei voi olla n.15. Mä en voi olla alipainonen, en tällä läskin määrällä. Mä en ymmärrä, miksei ihmiset nää, etten mä ole pieni enkä laiha, vai onko ne vaan niin hienovarasia, ettei ne sano mulle suoraan kuinka iso oikeasti olenkaan. Ne taitaa vaan nauraa mulle, kun luulen taistelevani syömishäiriön kanssa. Kyllä tällä keholla sietääkin laihtua. Ehkä mun läskit on vaan jotenkin kevyitä. Koska kyllä mä sen nään vaa'alla, että paino tippuu, mutta nämä läskit ympäriltäni eivät vain katoa! 

Miten mun kehoni voi voida huonosti, kun tänäänkin olen syönyt kuin pieni (iso) possu. Melkein 300kcal kalakeittoa, 140kcal rahkavaahtoa, kahvia, vähän jotain ruokaa pvosastolla ryhmässä käydessäni ja maistoin jopa masaliisaakin. En ole pitkään aikaan laskenut kaloreita, mutta ehkä olis pitänyt. Mä syön enemmän kuin luulinkaan. Jalat huutaa lenkille, mutten mä jaksa tätä läskiruhoa minnekään liikuttaa. 

Nyt se parantuminen kuulostaa aivan typerältä, eihän mulla edes ole mitään, mistä parantua. Paitsi lihavuus. 

Antakaa mun haihtua

Antakaa mun kuihtua

Tahdon olla kuin vesihelmi

Varjo

Hennon hento kukkanen

Jota pitää käsitellä varoen

Antakaa anteeksi, etten mä jaksa kirjoittaa kauniisti, mä en vain nyt pysty siihen. Mun pää painaa liikaa enkä mä jaksa kaunistella rumia ajatuksia. Mun vatsa huutaa, mulla on nälkä. Tänään mulla on kokoajan nälkä. Oon syönyt liikaa, koska nälkä ei enää kuiski olemattomuudellaan. 

Mun menkat alko eilen. Mitä jos mä olen sittenkin lihonnut?

Just nyt mä haluan vaan pudota

Upota

Antautua minua ympäröivään usvaan

En jaksa taistella      

  

Sisälläni on loputon sade.

En tiedä, mitä kirjoittaa. Olen useasti avannut tämän ja ollut aikeissa kirjoittaa jotain, mutta sanoja ei tule. Tuntuu siltä kuin aivoni olisivat jossain oikosulussa eikä ajatus pysy tarpeeksi kauaa päässä. Unohdan sen. Muisti toimii turhan huonosti. 

Lauantain aamupaino oli 39,9kg. ALLE 40! Harmikseni en pääse nauttimaan tästä keveydestä enää kauaa, sillä edessä on hyvin todennäköisesti osastolle meno. Mun pitäis lihota 10kg, jotta olisin mun normaalipainossa. 10KG. Eiikinäkiitos. Parikin kiloa kuulostaa aivan kammottavalta, vaikkei siitä nyt loppujen lopuksi niin kauaa ole, kun tavoitepainoni oli 42kg. 

 Mutta ei tämä näinkään hyvä ole. 

Oon ihan voimaton. En jaksa tehdä mitään. En jaksa liikkua, en nähdä kavereita. (No okei, nyt viime viikon aikana oon skarpannut asiasn kanssa tosi paljon ja olen koittanut nähdä joitakin.) Tää olo ei kerrassaan oo mikään ihanteellinen. Ja silti. Silti vaa'an näyttäessä pienempää lukua kuin viimeksi, mä hymyilen. Kieroutunut mieleni tahtoo laihtua lisäälisäälisää. 

Mua jotenkin masentaa ajatus siitä, että osastolle meno tarkoittaa painon nostamista, ainakin lähemmäs normaalipainoa. Mä en halua olla normaalipainonen. Mä en pysty. Mä en voi. Kaikki se, mitä mä olen kokenut, kaikki se, mitä mä olen tehnyt tämän eteen, kaikki ne rakastamani ruuat, jotka olen jättänyt syömättä päästäkseni tänne.. Kaikki se on ollut turhaa. En mä halua olla luovuttaja, epäonnistuja. Mä en halua päästä tästä irti, en nyt. Mutta silti mua pelottaa. Pelottaa, mitä mulle tapahtuu, jos vielä laihdun. 

I must be skinny.

Yöllä ei linnut laula, mutta minä laulan linnuista. Vapaudesta.

taivas on äänetön ja minä 

tumma kuiskaus tuulessa

yö tanssii, tanssii ja sinä

olet kehtolauluni, minun muusani

 enkä minä

osaa kuunnella sinua

sillä 

äänesi on hieman liian vaimea

tässä myrskyisässä mielessä

ihoni punakynä sirkuksessa

vai

ovatko ne verensekaisia viiltoja 

tanssitunti iholla

ei

eivät enää mutta kohta

ja sinä, niin sinä

haluat tulla todelliseksi

kosketettavaksi

mutta sinähän olet

vai oletko sittenkään

tänään en ole varma

olenko minä sinä

vai oletko joku muu

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa.

Haluan juosta pakoonpakoonpakoon itseäni, mutta vaikka juoksisin, joka nurkan takana olisin yhä yhtä kannoilla kuin aiemmin. Miksen siis saisi luovuttaa vain, syöpyä kiinni itseeni ja ongelmiini, olisin jo valmiiksi niin lähellä sitä.

Musta on tullut kaikkea muuta, mitä halusin. Musta on tullut itsekäs, niin, itsekäs siinä mielessä, etten näe enää muuta kuin itseni ja ongelmani. Mä olen antanut niiden vallata mut ja viedä elämäni miltei kokonaan käsistäni. Jäljellä on enää vain tämä pieni kasa itsesääliä ja pahaa oloa, joka ei ketään edes kiinnosta. Minussa on kaikki se paha, mistä puhutaan, mitä vihataan. Elämäni on synkkää, enkä osaa piilottaa sitä. Itkenitkenitken ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän, en vain ulkoisesti vaan sisäisestikkin. Olen kamala ihminen. Haluan laihtua ja syömiseni on ongelmallista. Se on ruoka vs. minä. Jos mä syön, ruoka voittaa. Ja mä häviän aika usein. Enkä mä haluaisi sen olevan niin. Mä en tiedä, mitä on tapahtunut, mähän ennen rakastin ruokaa. Mä häpesin mun laihuutta. Mä yritin lihota. Vai oliko se jo silloin itseni huijaamista, en mä oikeastaan koskaan tosissani halunnut lihota. 

Mä olen tappanut itseni henkisesti. Mua ei ole enää olemassa, on vain tämä kaikkeen sairastunut lähes tyhjä kuori, joka puhuu mun suustani. Mä jo joskus nuorempana nimesin itselleni "kaksi minää", minä ja peilikuvani, joka oli mulle irrallinen käsite minuudesta. En mä koskaan edes itseasiassa miettinyt, miksi tein niin, se vain tuntui helpoimmalta tavalta kuvata päässäni tapahtuvia asioita. Sitä kahden minän taistelua, kumpi elää, kumpi jää peilin taakse. Nyt mä en enää osaa erottaa kumpi minä on oikeasti minä, me ollaan sulauduttu yhdeksi. Mä en enää tiedä, että kuuluuko mun elää vai olla vain peilissä, kumpi mä alun perin olin ja miksi nyt olen molemmat. Mä en osaa päästää itsestäni irti, nyt olen kokonaisuus, vaikkakin rikkinäinen ja vaikka mussa on sellaista, mistä pitäisikin lupopua, mä en pysty. En mä pysty jättää osaa itsestäni pimeään nurkkaan istumaan, kun me ollaan niin monta vuotta jo kävelty käsi kädessä. Sairaus on tullut osaksi mua, ehkä jo aikoja sitten. Mutta nyt, mä olen tullut osaksi sairautta. Mä en tiedä, miten mä selviän tästä kaaoksesta enää.

anna tuulen puhaltaa, anna tuulen kuljettaa

sillä täällä missä minä olen on liian pimeää

ei tänne oikeasti halua kukaan

I can't stand alone, rain, will you carry me, shall we dance trought the night?

Mä kävelen peilin ohi, olen ihan kalpea. Mua pyörryttää. Helvetisti. Avaan ulkooven ja astun rappukäytävään, portaikko heiluu. Oksettaa. Mä en oo vieläkään syönyt.

Katselen mustaa asfalttia kohti syöksyvää taivaan vesiputousta taivaan täytyy olla tosi surullinen ja tunnen, kun kylmä värisyttää minua, tuudittaa kuin kehtoa. Sade peittelee asfaltin timanttipeitollaan ja se kimaltelee sieltä täältä tulevien valojen säikeissä kauniisti. Mun tekisi mieli käpertyä märkään maahan ja antaa sateen ja kylmyyden peitellä minutkin kauniiseen lauluunsa, kauniiseen uneen. Puhallan savua suustani. Rakastan sadetta. 

Kauempaa kuuluu, kun pihan portti aukeaa. Naapuri ja se sen seurassa oleva tyttö, joka jo aiemmin tunnisti mut on tulossa ilmeisesti baarissa. Mä rukoilen, ettei se tälläkertaa puhu mulle. Älä pilaa mun täydellistä maisemaa. Mä en tykkää, kun tuntemattomat puhuu mulle. Mulla on nyt hyvä olla, anna mun olla, mun sisällä on tyyntä ja mä haluan säilyttää sen edes tämän pienen hetken. Kun se kävelee mun ohi sisälle, mä kuulen kun se puhuu jotain jostain, etten mä valita sille nyt? Enhän mä ollut sille edes valittanut mitään. Ihan sama, mä en jaksa nyt välittää mistään, haluan vain tämän pimeyden ottavan mut syleilyynsä ja olla ajattelematta mitään. Elää, muttei olla olemassa.

Mä heitän tupakan pois ja oven takana mua odottaa loputtomat portaat. Mä en tiedä, enkä jaksa edes miettiä, miten äsken selviydyin ne alas. Ne nauraa mulle ja mun tekis mieli luovuttaa ensimmäiselle askelmalle. Mä meinaan kaatua, rappukäytävä ei pysy tasapainossa. Mä oksennan ihan kohta. Pistän silmät kiinni ja otan seinästä tukea. Alan nousta hiljaa ja toivon portaiden loppuvan joskus. Avaan silmät, olen jo yli puolenvälin. Pahaolopahaolopahaoloheikottaa.

Mä haluan nukkuu tän pois, mutten mä halua mennä nukkumaan yksin. Haluun käpertä Rubikin viereen ja antaa sen silittää mun hiuksia.

Emptiness is feeling less

Taas on yksi sellaisista hetkistä, kun tekee mieli kirjoittaa vaikkei ole mitään sanottavaa. Sellainen tunnoton olo tai oikeastaan sellainen ei minkäänlainen olo, ei oloa lainkaan. Minä vain leijun tässä olevaisuudessa, jos tämä sellainen on, siitäkään en ole ihan varma. Kuin kävelisin rantahiekassa tai lumihangessa jättämättä jalanjälkiä. Kuin minua ei olisi olemassa. 

Tällä viikolla olen viettänyt lukuisia huonoja öitä ja ollut kahdesti pois koulusta, vaikka luvattomien poissaolojen saldoni onkin kertynyt jo maksimin yläpuolelle. Silti mua ei ole potkittu vielä pihalle. Olen luvannut itselleni tuhannennen kerran, että nyt jos saan vielä mahdollisuuden jatkaa, otan kyllä itseni niskasta kiinni. Ja tulen varmasti lupaamaan sen itselleni useita kertoja niin kouluun, laihduttamiseen kuin kaikkeen muuhunkin liittyen. Ja tiedän, että tuolla jossain, en tiedä missä, kuinka lähellä tai kuinka kaukana, on se raja, jolloin tekemieni lupausten määrä on ylittynyt. 

 

Mä en jaksais valua tähän loppuunkulutettuun oravanpyörään jälleen. Mä en jaksais nähdä käsiä mun vaatekaapissa. Mä en jaksais itkeä itseäni unettomaan uneen ja uskotella itselleni valheita patremmasta huomisesta, kun totuus katsoo mua suoraan silmiin peilistä. Olen itse aiheuttanut kaiken tämän. Olen itse antanut itseni vajota tähän pisteeseen. En ole jaksanut taistella tarpeeksi vastaan, kun painajaiseni ovat muuttuneet todeksi. En ole ottanut itseäni niskasta kiinni ollakseni parempi ihminen. Niinkuin ne kaikki sanovat, pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä mä ymmärrän, että ainoa joka ongelmiani vastaan voi taistella, on vain minä, mutta eikö ketään voisi auttaa ja kertoa, miten taistella itseään vastaan? 

Mua sattuu katsella kuvien täydellisiä tyttöjä, sattuu kävellä kaduilla kun sielläkin niitä kävelee vastaan. Ja mä tiedän, etten tule koskaan saavuttamaan unelmakroppaani ja mä tiedän, että vaikka laihtuisin, en muuttuisi kauniiksi. Peilistä mua tuijottaisi samat silmät, sama suu, täysin samat kasvot. Silti mä en osaa päästää irti mun unelmasta. Vihaan itseäni.

Sataa. Miksen minäkin voisi olla vain pieni vesipisara, joka tippuu kilpaa miljoonien muiden sadepisaroiden kanssa taivaasta maahan. Tippua, osua maahan, hajota, haihtua, sataa taas uutena kokonaisuutena, uutena pisarana, uutena minänä. 

 Mua pyörryttää. Mä en ole syönyt tänään. Tai olen, karkkia, sipsiä, energiajuomaa. Mä tunnen nälän jossain sisälläni, mutta mun ei tee mieli syödä. Haluaisin vain nukkua tämän tunteen pois, mutta ei mun tee mieli nukkuakaan. Pääni on niin täynnä tyhjyyttä, joka tuntuu paisuvan sisälläni suureksi suureksi möykyksi, joka jossain välissä, poks, särkyy palasiksi ja sitten mä itken taas. 

Missä välissä mun kuuluisi nauraa? Olenko mä edes oikeutettu siihen kaiken pahan jälkeen, mitä olen saanut aikaan?

Butterfly project

Sulka piirsi mun ranteeseen joku päivä perhosen. Se sano, että sillä on merkityskin ja käski etsiä netistä "butterfly project". Mä tein työtä käskettyä ja löysin tän:

The Butterfly Project:
The Rules are:
1. When you feel like you want to cut, take a marker, pen, or sharpies and draw a butterfly on your arm or hand.
2. Name the butterfly after a loved one, or someone that really wants you to get better.
3. You must let the butterfly fade naturally. NO scrubbing it off.
4. If you cut before the butterfly is gone, you’ve killed it. If you dont cut, it lives.
5. If you have more than one butterfly, cutting kills all of them.
6. Another person may draw them on you. These butterflies are extra special. Take good care of them.
7. Even if you don’t cut, feel free to draw a butterfly anyways, to show your support. If you do this, name it after someone you know that cuts or is suffering right now, and tell them. It could help.

Nyt se perhonen on jo melkein kokonaan haalistunut mun ranteesta. Mä en oo tappanut sitä. Lähellä on ollut, mut aina kun olen nähnyt Sulan piirtämän perhosen ranteessani, mä muistan, että on joku joka välittää. Joku, jota sattuu, jos mä satutan itseäni. Jos mä itse olisin piirtänyt sen, se ei merkitsis mulle mitään. Mutta koska se on Sulan piirtämä, mä en halua satuttaa sitä. Salaa mä silti toivon, että perhonen "lentäis pois", ettei mun tarvis tappaa sitä, ku musta tuntuu, että mä vielä kyllä sorrun. Ihan pian.

 

Rakas, saanko hukkua mieleni mereen?

Ravitsemusterapeutti kyllä kielsi minua käymästä vaa'alla, vaikka eihän se minun syömisongelmistani mitään tiedäkkään. Ei kukaan tiedä. Olen antanut kuvan, että kaikki johtuu pelkästään masennuksen aiheuttamasta ruokahalun laskusta vaikka eihän se koko totuus ole.

Pyörin levottomasti ympyrää päiväosaston olohuoneessa. Pakko saada tietää, mitä painan. Kävelen varoen kanslian ovelle ja odotan, että hoitaja kysyy, mitä on mielessäni. Kysyn hiljaa saanko punnita itseni. Hän lähtee ohjaamaan minua käytävää pitkin toiseen huoneeseen, jossa on vanhanaikainen vaaka. Hoitaja kysyy paljonko arviolta painan, johon vastaan ujosti: viimeksi noin 45-47 kiloa. Kun vaaka saadaan tasapainoon, se ilmoittaa painokseni noin 42,5. Olen laihtunut. Yritän piilotella sisälläni syttynyttä hymyä, kun astelen huoneesta pois. Olen laihtunut. 

 

Tarkastelen itseäni peilistä. Tuo ei kyllä oikeasti voi olla alipainoinen. Läskiä siellä ja läskiä täällä joka puolella läskiä hiiala hiiala hei. Eilen ostamani ruma, vaalean lila hyppynaru lojuu vieressäni vielä käyttämättömänä, tuijottaen minua ja huutaen. Nyt läski otat narun kauniiseen käteesi ja hypit. Hypit sen syömäsi aamupalan helvettiin siitä läskiruhostasi. Ei minulla ole kauniit kädet, mutta tottelen kuitenkin. Alan hyppiä ja hypin kunnes olen puhki. Katson kelloa. 2 minuuttia. 2 vitun minuuttia, eikö minusta parempaan ole. Jatkan hyppimistä hammasta purren, mutta uusien kahden minuutin kulutta mä luovutan masentuneena. En oikeasti jaksa. Vitun läski, ei edes hyppynarulla pysty hyppimään. 

Tuijotan löllöä ruumistani peilistä ja mun tekisi mieli iskeä kuva nyrkillä rikki, pienenpieneksi säröiksi. Rubikin tulee kohta kotiin. Se on mun poikaystävä. Sekään ei tiedä tästä mitään.