Ravitsemusterapeutti kyllä kielsi minua käymästä vaa'alla, vaikka eihän se minun syömisongelmistani mitään tiedäkkään. Ei kukaan tiedä. Olen antanut kuvan, että kaikki johtuu pelkästään masennuksen aiheuttamasta ruokahalun laskusta vaikka eihän se koko totuus ole.
Pyörin levottomasti ympyrää päiväosaston olohuoneessa. Pakko saada tietää, mitä painan. Kävelen varoen kanslian ovelle ja odotan, että hoitaja kysyy, mitä on mielessäni. Kysyn hiljaa saanko punnita itseni. Hän lähtee ohjaamaan minua käytävää pitkin toiseen huoneeseen, jossa on vanhanaikainen vaaka. Hoitaja kysyy paljonko arviolta painan, johon vastaan ujosti: viimeksi noin 45-47 kiloa. Kun vaaka saadaan tasapainoon, se ilmoittaa painokseni noin 42,5. Olen laihtunut. Yritän piilotella sisälläni syttynyttä hymyä, kun astelen huoneesta pois. Olen laihtunut.
Tarkastelen itseäni peilistä. Tuo ei kyllä oikeasti voi olla alipainoinen. Läskiä siellä ja läskiä täällä joka puolella läskiä hiiala hiiala hei. Eilen ostamani ruma, vaalean lila hyppynaru lojuu vieressäni vielä käyttämättömänä, tuijottaen minua ja huutaen. Nyt läski otat narun kauniiseen käteesi ja hypit. Hypit sen syömäsi aamupalan helvettiin siitä läskiruhostasi. Ei minulla ole kauniit kädet, mutta tottelen kuitenkin. Alan hyppiä ja hypin kunnes olen puhki. Katson kelloa. 2 minuuttia. 2 vitun minuuttia, eikö minusta parempaan ole. Jatkan hyppimistä hammasta purren, mutta uusien kahden minuutin kulutta mä luovutan masentuneena. En oikeasti jaksa. Vitun läski, ei edes hyppynarulla pysty hyppimään.
Tuijotan löllöä ruumistani peilistä ja mun tekisi mieli iskeä kuva nyrkillä rikki, pienenpieneksi säröiksi. Rubikin tulee kohta kotiin. Se on mun poikaystävä. Sekään ei tiedä tästä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti