Yöllä ei linnut laula, mutta minä laulan linnuista. Vapaudesta.

taivas on äänetön ja minä 

tumma kuiskaus tuulessa

yö tanssii, tanssii ja sinä

olet kehtolauluni, minun muusani

 enkä minä

osaa kuunnella sinua

sillä 

äänesi on hieman liian vaimea

tässä myrskyisässä mielessä

ihoni punakynä sirkuksessa

vai

ovatko ne verensekaisia viiltoja 

tanssitunti iholla

ei

eivät enää mutta kohta

ja sinä, niin sinä

haluat tulla todelliseksi

kosketettavaksi

mutta sinähän olet

vai oletko sittenkään

tänään en ole varma

olenko minä sinä

vai oletko joku muu

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa.

Haluan juosta pakoonpakoonpakoon itseäni, mutta vaikka juoksisin, joka nurkan takana olisin yhä yhtä kannoilla kuin aiemmin. Miksen siis saisi luovuttaa vain, syöpyä kiinni itseeni ja ongelmiini, olisin jo valmiiksi niin lähellä sitä.

Musta on tullut kaikkea muuta, mitä halusin. Musta on tullut itsekäs, niin, itsekäs siinä mielessä, etten näe enää muuta kuin itseni ja ongelmani. Mä olen antanut niiden vallata mut ja viedä elämäni miltei kokonaan käsistäni. Jäljellä on enää vain tämä pieni kasa itsesääliä ja pahaa oloa, joka ei ketään edes kiinnosta. Minussa on kaikki se paha, mistä puhutaan, mitä vihataan. Elämäni on synkkää, enkä osaa piilottaa sitä. Itkenitkenitken ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän, en vain ulkoisesti vaan sisäisestikkin. Olen kamala ihminen. Haluan laihtua ja syömiseni on ongelmallista. Se on ruoka vs. minä. Jos mä syön, ruoka voittaa. Ja mä häviän aika usein. Enkä mä haluaisi sen olevan niin. Mä en tiedä, mitä on tapahtunut, mähän ennen rakastin ruokaa. Mä häpesin mun laihuutta. Mä yritin lihota. Vai oliko se jo silloin itseni huijaamista, en mä oikeastaan koskaan tosissani halunnut lihota. 

Mä olen tappanut itseni henkisesti. Mua ei ole enää olemassa, on vain tämä kaikkeen sairastunut lähes tyhjä kuori, joka puhuu mun suustani. Mä jo joskus nuorempana nimesin itselleni "kaksi minää", minä ja peilikuvani, joka oli mulle irrallinen käsite minuudesta. En mä koskaan edes itseasiassa miettinyt, miksi tein niin, se vain tuntui helpoimmalta tavalta kuvata päässäni tapahtuvia asioita. Sitä kahden minän taistelua, kumpi elää, kumpi jää peilin taakse. Nyt mä en enää osaa erottaa kumpi minä on oikeasti minä, me ollaan sulauduttu yhdeksi. Mä en enää tiedä, että kuuluuko mun elää vai olla vain peilissä, kumpi mä alun perin olin ja miksi nyt olen molemmat. Mä en osaa päästää itsestäni irti, nyt olen kokonaisuus, vaikkakin rikkinäinen ja vaikka mussa on sellaista, mistä pitäisikin lupopua, mä en pysty. En mä pysty jättää osaa itsestäni pimeään nurkkaan istumaan, kun me ollaan niin monta vuotta jo kävelty käsi kädessä. Sairaus on tullut osaksi mua, ehkä jo aikoja sitten. Mutta nyt, mä olen tullut osaksi sairautta. Mä en tiedä, miten mä selviän tästä kaaoksesta enää.

anna tuulen puhaltaa, anna tuulen kuljettaa

sillä täällä missä minä olen on liian pimeää

ei tänne oikeasti halua kukaan