Taas on yksi sellaisista hetkistä, kun tekee mieli kirjoittaa vaikkei ole mitään sanottavaa. Sellainen tunnoton olo tai oikeastaan sellainen ei minkäänlainen olo, ei oloa lainkaan. Minä vain leijun tässä olevaisuudessa, jos tämä sellainen on, siitäkään en ole ihan varma. Kuin kävelisin rantahiekassa tai lumihangessa jättämättä jalanjälkiä. Kuin minua ei olisi olemassa.
Tällä viikolla olen viettänyt lukuisia huonoja öitä ja ollut kahdesti pois koulusta, vaikka luvattomien poissaolojen saldoni onkin kertynyt jo maksimin yläpuolelle. Silti mua ei ole potkittu vielä pihalle. Olen luvannut itselleni tuhannennen kerran, että nyt jos saan vielä mahdollisuuden jatkaa, otan kyllä itseni niskasta kiinni. Ja tulen varmasti lupaamaan sen itselleni useita kertoja niin kouluun, laihduttamiseen kuin kaikkeen muuhunkin liittyen. Ja tiedän, että tuolla jossain, en tiedä missä, kuinka lähellä tai kuinka kaukana, on se raja, jolloin tekemieni lupausten määrä on ylittynyt.
Mä en jaksais valua tähän loppuunkulutettuun oravanpyörään jälleen. Mä en jaksais nähdä käsiä mun vaatekaapissa. Mä en jaksais itkeä itseäni unettomaan uneen ja uskotella itselleni valheita patremmasta huomisesta, kun totuus katsoo mua suoraan silmiin peilistä. Olen itse aiheuttanut kaiken tämän. Olen itse antanut itseni vajota tähän pisteeseen. En ole jaksanut taistella tarpeeksi vastaan, kun painajaiseni ovat muuttuneet todeksi. En ole ottanut itseäni niskasta kiinni ollakseni parempi ihminen. Niinkuin ne kaikki sanovat, pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä mä ymmärrän, että ainoa joka ongelmiani vastaan voi taistella, on vain minä, mutta eikö ketään voisi auttaa ja kertoa, miten taistella itseään vastaan?
Mua sattuu katsella kuvien täydellisiä tyttöjä, sattuu kävellä kaduilla kun sielläkin niitä kävelee vastaan. Ja mä tiedän, etten tule koskaan saavuttamaan unelmakroppaani ja mä tiedän, että vaikka laihtuisin, en muuttuisi kauniiksi. Peilistä mua tuijottaisi samat silmät, sama suu, täysin samat kasvot. Silti mä en osaa päästää irti mun unelmasta. Vihaan itseäni.
Sataa. Miksen minäkin voisi olla vain pieni vesipisara, joka tippuu kilpaa miljoonien muiden sadepisaroiden kanssa taivaasta maahan. Tippua, osua maahan, hajota, haihtua, sataa taas uutena kokonaisuutena, uutena pisarana, uutena minänä.
Mua pyörryttää. Mä en ole syönyt tänään. Tai olen, karkkia, sipsiä, energiajuomaa. Mä tunnen nälän jossain sisälläni, mutta mun ei tee mieli syödä. Haluaisin vain nukkua tämän tunteen pois, mutta ei mun tee mieli nukkuakaan. Pääni on niin täynnä tyhjyyttä, joka tuntuu paisuvan sisälläni suureksi suureksi möykyksi, joka jossain välissä, poks, särkyy palasiksi ja sitten mä itken taas.
Missä välissä mun kuuluisi nauraa? Olenko mä edes oikeutettu siihen kaiken pahan jälkeen, mitä olen saanut aikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti