Mä kävelen peilin ohi, olen ihan kalpea. Mua pyörryttää. Helvetisti. Avaan ulkooven ja astun rappukäytävään, portaikko heiluu. Oksettaa. Mä en oo vieläkään syönyt.
Katselen mustaa asfalttia kohti syöksyvää taivaan vesiputousta taivaan täytyy olla tosi surullinen ja tunnen, kun kylmä värisyttää minua, tuudittaa kuin kehtoa. Sade peittelee asfaltin timanttipeitollaan ja se kimaltelee sieltä täältä tulevien valojen säikeissä kauniisti. Mun tekisi mieli käpertyä märkään maahan ja antaa sateen ja kylmyyden peitellä minutkin kauniiseen lauluunsa, kauniiseen uneen. Puhallan savua suustani. Rakastan sadetta.
Kauempaa kuuluu, kun pihan portti aukeaa. Naapuri ja se sen seurassa oleva tyttö, joka jo aiemmin tunnisti mut on tulossa ilmeisesti baarissa. Mä rukoilen, ettei se tälläkertaa puhu mulle. Älä pilaa mun täydellistä maisemaa. Mä en tykkää, kun tuntemattomat puhuu mulle. Mulla on nyt hyvä olla, anna mun olla, mun sisällä on tyyntä ja mä haluan säilyttää sen edes tämän pienen hetken. Kun se kävelee mun ohi sisälle, mä kuulen kun se puhuu jotain jostain, etten mä valita sille nyt? Enhän mä ollut sille edes valittanut mitään. Ihan sama, mä en jaksa nyt välittää mistään, haluan vain tämän pimeyden ottavan mut syleilyynsä ja olla ajattelematta mitään. Elää, muttei olla olemassa.
Mä heitän tupakan pois ja oven takana mua odottaa loputtomat portaat. Mä en tiedä, enkä jaksa edes miettiä, miten äsken selviydyin ne alas. Ne nauraa mulle ja mun tekis mieli luovuttaa ensimmäiselle askelmalle. Mä meinaan kaatua, rappukäytävä ei pysy tasapainossa. Mä oksennan ihan kohta. Pistän silmät kiinni ja otan seinästä tukea. Alan nousta hiljaa ja toivon portaiden loppuvan joskus. Avaan silmät, olen jo yli puolenvälin. Pahaolopahaolopahaoloheikottaa.
Mä haluan nukkuu tän pois, mutten mä halua mennä nukkumaan yksin. Haluun käpertä Rubikin viereen ja antaa sen silittää mun hiuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti