Antakaa mun lentää

Mä koitan lukea parantumismyönteisiä blogeja ja sisäistää, että parantuminen on parempi kuin tämä. Mutta mä vain petän itseäni. Mulla ei ole mitään hätää vielä. Useassa lähteesä lukee (ihan virallisissakin), että on vaarallista vasta kun bmi on alle 13. Tuntuu typerältä, että mulla on lähete osastolle syömishäiriöstä tämän painoisena. Mähän olen aivan järkyttävän iso verrattuna oikeisiin syömishäiriöisiin. Tiedän, ettei saisi verrata, enkä sitä tahallaan teekkään. En tunne kateutta, enkä halua näyttää pelkältä luurangolta, mutta saan todistettua, ettei mulla ole vielä pelkoa tulla sellaiseksi, koska bmi:ni on paljon korkeampi. Mulla on vielä varaa laihtua. Ja kyllähän sen peilistäkin näkee. Ja vaikka ne sanoo, että se vääristyy mun silmissäni, niin läskit mun kourassa ei voi kyllä olla kuviteltua, kun kosken itseäni. 

Hetkittäin musta tuntuu siltä kuin olisin saanut voimani takaisin. Olen pirteämpi. Ei heikota niin paljoa. Jaksoin nähdä vähän kavereitakin. Alan taas miettiä itselleni liikuntasuunnitelmia, mutta totuus iskeekin kivellä päin kasvoja. Kävellessäni portaita ylös tullessani tupakalta huomaan, kuinka raskasta sekin on. En jaksa enää liikuttaa tätä painoani. Pitää tehdä aina välillä jotain pientä tämän koneella istumisen ohella. Siivota tai jalotella tai nostaa pari kertaa painoja jne. Edes jotain. Mutta koska en yksinkertaisesti jaksa liikkua enää tarpeeksi, mun täytyy syödä vieläkin vähemmän. 

Nyt pitää oikeasti jättää ne karkit ja sipsut ja muut herkut sinne kaupan hyllylle jotakuta muuta odottamaan!