Niin...

Mä tipun. Mä tipun pikkuhiljaa taas tähän samaan rotkoon. Syömishäiriö ottaa taas tiukempaa otetta musta ja huutaa mun päässä liikaa asioita. Mä syön liikaa. Mä liikun liian vähän. Upotan käteni lihavaan vartalooni, siihen jonka osaston takia olen saanut entistä isommaksi. Tähän on tultava muutos, mä en enää kestä. Antakaa anteksi, mutta mä olen sortumassa, heikko minuuteni on hajoamassa. Mun on pakko laihtua.

Mä en voi myöntää, et kaikki ei oo hyvin, koska muuten ne laittaa mut takasin osastolle. Ja sinne vankilaan en enää halua. Mä en uskalla myöntää, et kaikki ei oo hyvin, ku muuten tuotan kaikille pettymyksen, ku oon ollu parantumaan päin. Mua silti satuttaa valehdella, mut en mä pysty tekemään mun läheisille sitä, mä en halua satuttaa niitä.

Mä en voi kuitenkaan lopettaa syömistä, koska Rubik pitää aika hyvin huolta mun syömisistä tai syömättömyydestä.

Mä halailin taas posliinikuningatarta, mutta tuloksetta. Tekee mieli viiltää. Mun päässä pyörii liikaa kaikkea.

En tiedä mitä painan, mutta tiedän, että se on liikaa. Kun mä jouduin osastolle, painoin 39,5 enkä ollut tyytyväinen. Ja nyt painan paljon enemmän.

Pettymys

Mikään ei mene niinkuin pitäisi. Tänäänkin mä olen syönyt mukisematta kaiken ja vielä kehtaa joissain kohdissa olla nälkäkin. Yritän tehdä parhaani mukaan edes vähän vatsalihasliikkeitä ja koitan oksentaa aterioiden jälkeen, onnistumatta. Ehkä ihan hyvä. Mä en meinaan halua bulimiaa.

Salaa mä syön karkkiakin.

Saan paniikkikohtauksen iltapalalla. Polvistun punaiselle linoleumlattialle, työnnän sormet kurkkuuni ja kurotan kohti posliinipönttöä. Ei mitään. En saa oksennettua. Pelkään sitä. Lysähdän pytyn päälle itkemään toivottomana. Teen vatsalihaksia. Liian vähän. Ahdistus on valtava, mä olen valtava, kaikki on valtavaa. Miksen pääse tästä tunteesta eroon? Ens tiistaina on ravitsemusterapeutti ja mun ruokamääriä varmaan lisätään vaikka sitä on nytkin jo liikaa. Paino on noususuhdanteessa, enkä tiedä paljonko oikeasti painan, ku mut punnittiin vasta lounaan jälkeen ja vaatteet päällä. Tää raastaa mut rikki ja verille. Mä en kestä tätä, mä en kestä itteeni. 

 

Tää biisi saa mulle kylmät väreet.

Mä en jaksa taistella

Mulle sanottiin, mun pitäis olla ylpee. Mut en mä voi en mä pysty. Mä olen rikki ja mä olen hajalla enkä ymmärrä mitä ajattelen. Mä pelkään jo sanaa ruoka, miten mä päädyin tänne, minä jonka oli tarkoitus rakastaa ruokaa ja syömistä. Sellainen mä olinkin ennen.

Mä en tiedä miten taistella anoreksiamörköä vastaan. Se huutaa mun päässä, pakottaa mut tekemään asioita joita en haluais. Se määrää. Kun se sanoo, etten mä saa syödä, mun pitäis huutaa sille takas, että JUMALAUTA MÄ SYÖN. Mut mä en voi, musta ei oo siihen. Musta ei oo tähen. Musta ei oo taistelemaan tätä kaikkea vastaan. Tää on raskasta eikä kukaan joka ei oo kokenu tätä voi edes ymmärtää, millaisesta helvetistä tässä on kyse.

Mun tekee mieli huutaa anoreksialle kurkku suorana että PAINU VITTUUN, mutten mä uskalla, se on liian vahva. Se rankasee mua, jos mä en tottele.

I'm afraid of myself

Mua ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Oon syönyt tänään 6 opamoxia, vaikken sais syödä kuin kolme päivässä. Mä vaan haluun turruttaa tän ahdistuksen pois. Mä oon lihonnut kaks kiloa ja sosiaaliset tilanteet vaan ahdistaa hetkihetkeltä enemmän. Mä oon alkanut saada paniikkikohtauksia taas useemmin ku ennen ja mä en kestä niitä. Mä pelkään niitä. Ihan vaan senkin takia, et mua hävettää saada sellanen julkisessa tilanteessa ja siks et se laukasee mulle helposti epilepsiakohtauksen. 

Musta tuntuu, etten mä kestä enää. Mä haluan vaan luovuttaa, antaa vallan tälle kivulle, antaa vallan syömishäiriölle. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä oon loppu. Mulla on pakottava tarve viillellä, mä en tiedä miks, mutta en saa sitä pois mielestäni. Mulla on pakottavia ajatuksia monista asioista ja en ymmärrä mistä ne tulee ja miks. Mä en ymmärrä näitä kaikkia tunteita, mitä mulla on. Mä en kestä, mä haluan paeta. Mä haluan antaa veren valua ihoani pitkin, se on niin tuttu ja turvallinen pakokeino. Mä tarviin sitä.

Toka viikko osastolla - pitää pysyy kovan mut välil ote lipsuu

Toinen viikko osastolla. Mä oon syönyt ihan hyvin ja mulla on ollu pari kertaa jo nälkäki. Se on jotenkin ahdistavaa ja lisää tunnetta siitä, että oon ihan läski. Ahdistus on ollu välillä ihan sietämätöntä (onneks oon sit saanu opamoxia siihen) ja oon kävelly ympäri osastoa ja huonetta, osin sen takia, et pääsis liikkumaan ees jotenki ja ahdistuksen mukana tulleestta levottomuudesta johtuen. Mä oon nukkunu paremmin ku kotona, vaikka oonkin joka yö heräilly vähännäliä. Torstai aamulla mulla oli punnitus ja mä oon lihonnut kilon.. Ahdistaa ja masentaa sekin, vaikka mä tiedän, et tän hoidon myötä mun painon pitäiskin nousta. Mut mä en tiedä pystynkö mä tähän, tuntuu niin pahalta. Mulla on jo valmiiks niin läski olo, etten ymmärrä, miks pitää lihota vielä lisää. Mä en voi, mä en kykene. 

Mulla on ihan kamala olo taas. Mä voisin itkee, jos vaan osaisin. Itkettää, muttei itku tule. Voisin huutaa, paiskoa tavaroita, viiltää, hakata itteeni ja voisin jopa oksentaa syömäni ruuat ulos. Mua inhottaa, kuvottaa mun olemus. Mä en kestä tässä kropassa olemista enkä tässä mielessä seikkailemista enää. Mä oon tuhonnut itseni ja nyt oon tässä pisteessä, että vaihtoehtoina on enää vain opetella elämään kaiken paskan keskellä tai tappaa itseni. Jälkimmäinen on niin monta kertaa ollu jo lähellä, et mua pelottaa, et vielä joskus päädyn siihen ratkasuun. Mua ihan oikeesti pelottaa. Mä en kestä tätä syömistä, tää on ihan hirveen ponnistelun takana ja tää ponnistelu väsyttää mua entisestään. Nyt mä itken. Mä vaan haluun tän pahan olon pois ja olla onnellinen vaikka sekin samalla pelottaa mua. Mä en tiedä, millasta on olla onnellinen. Mä voin vaan kuvitella millasta se on ja mitä jos se ei ookkaan niin kivaa ja helppoa ku oon kuvitellu. Kuinka iso pettymys sekin sitten on

.
Kävelin ympyrää mun huoneessa ja tein vatsalihaksia. Aina kun meinasin lopettaa, niin purin mun kättä. Ja sitten ku en enää pystyny purra siihen, mä löin kättä seinään. Kävin sanoon hoitajille et mun tarvii puhuu, mut jouduin odottaa hetken. Ja sillä välii sain sit paniikkikohtauksen. Ei tapahtunu mitään vakavaa, ei tullu haavoja tai murtumia. Hyvä niin.