Pettymys

Mikään ei mene niinkuin pitäisi. Tänäänkin mä olen syönyt mukisematta kaiken ja vielä kehtaa joissain kohdissa olla nälkäkin. Yritän tehdä parhaani mukaan edes vähän vatsalihasliikkeitä ja koitan oksentaa aterioiden jälkeen, onnistumatta. Ehkä ihan hyvä. Mä en meinaan halua bulimiaa.

Salaa mä syön karkkiakin.

Saan paniikkikohtauksen iltapalalla. Polvistun punaiselle linoleumlattialle, työnnän sormet kurkkuuni ja kurotan kohti posliinipönttöä. Ei mitään. En saa oksennettua. Pelkään sitä. Lysähdän pytyn päälle itkemään toivottomana. Teen vatsalihaksia. Liian vähän. Ahdistus on valtava, mä olen valtava, kaikki on valtavaa. Miksen pääse tästä tunteesta eroon? Ens tiistaina on ravitsemusterapeutti ja mun ruokamääriä varmaan lisätään vaikka sitä on nytkin jo liikaa. Paino on noususuhdanteessa, enkä tiedä paljonko oikeasti painan, ku mut punnittiin vasta lounaan jälkeen ja vaatteet päällä. Tää raastaa mut rikki ja verille. Mä en kestä tätä, mä en kestä itteeni. 

 

Tää biisi saa mulle kylmät väreet.

Mä en jaksa taistella

Mulle sanottiin, mun pitäis olla ylpee. Mut en mä voi en mä pysty. Mä olen rikki ja mä olen hajalla enkä ymmärrä mitä ajattelen. Mä pelkään jo sanaa ruoka, miten mä päädyin tänne, minä jonka oli tarkoitus rakastaa ruokaa ja syömistä. Sellainen mä olinkin ennen.

Mä en tiedä miten taistella anoreksiamörköä vastaan. Se huutaa mun päässä, pakottaa mut tekemään asioita joita en haluais. Se määrää. Kun se sanoo, etten mä saa syödä, mun pitäis huutaa sille takas, että JUMALAUTA MÄ SYÖN. Mut mä en voi, musta ei oo siihen. Musta ei oo tähen. Musta ei oo taistelemaan tätä kaikkea vastaan. Tää on raskasta eikä kukaan joka ei oo kokenu tätä voi edes ymmärtää, millaisesta helvetistä tässä on kyse.

Mun tekee mieli huutaa anoreksialle kurkku suorana että PAINU VITTUUN, mutten mä uskalla, se on liian vahva. Se rankasee mua, jos mä en tottele.

I'm afraid of myself

Mua ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Oon syönyt tänään 6 opamoxia, vaikken sais syödä kuin kolme päivässä. Mä vaan haluun turruttaa tän ahdistuksen pois. Mä oon lihonnut kaks kiloa ja sosiaaliset tilanteet vaan ahdistaa hetkihetkeltä enemmän. Mä oon alkanut saada paniikkikohtauksia taas useemmin ku ennen ja mä en kestä niitä. Mä pelkään niitä. Ihan vaan senkin takia, et mua hävettää saada sellanen julkisessa tilanteessa ja siks et se laukasee mulle helposti epilepsiakohtauksen. 

Musta tuntuu, etten mä kestä enää. Mä haluan vaan luovuttaa, antaa vallan tälle kivulle, antaa vallan syömishäiriölle. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä oon loppu. Mulla on pakottava tarve viillellä, mä en tiedä miks, mutta en saa sitä pois mielestäni. Mulla on pakottavia ajatuksia monista asioista ja en ymmärrä mistä ne tulee ja miks. Mä en ymmärrä näitä kaikkia tunteita, mitä mulla on. Mä en kestä, mä haluan paeta. Mä haluan antaa veren valua ihoani pitkin, se on niin tuttu ja turvallinen pakokeino. Mä tarviin sitä.

Toka viikko osastolla - pitää pysyy kovan mut välil ote lipsuu

Toinen viikko osastolla. Mä oon syönyt ihan hyvin ja mulla on ollu pari kertaa jo nälkäki. Se on jotenkin ahdistavaa ja lisää tunnetta siitä, että oon ihan läski. Ahdistus on ollu välillä ihan sietämätöntä (onneks oon sit saanu opamoxia siihen) ja oon kävelly ympäri osastoa ja huonetta, osin sen takia, et pääsis liikkumaan ees jotenki ja ahdistuksen mukana tulleestta levottomuudesta johtuen. Mä oon nukkunu paremmin ku kotona, vaikka oonkin joka yö heräilly vähännäliä. Torstai aamulla mulla oli punnitus ja mä oon lihonnut kilon.. Ahdistaa ja masentaa sekin, vaikka mä tiedän, et tän hoidon myötä mun painon pitäiskin nousta. Mut mä en tiedä pystynkö mä tähän, tuntuu niin pahalta. Mulla on jo valmiiks niin läski olo, etten ymmärrä, miks pitää lihota vielä lisää. Mä en voi, mä en kykene. 

Mulla on ihan kamala olo taas. Mä voisin itkee, jos vaan osaisin. Itkettää, muttei itku tule. Voisin huutaa, paiskoa tavaroita, viiltää, hakata itteeni ja voisin jopa oksentaa syömäni ruuat ulos. Mua inhottaa, kuvottaa mun olemus. Mä en kestä tässä kropassa olemista enkä tässä mielessä seikkailemista enää. Mä oon tuhonnut itseni ja nyt oon tässä pisteessä, että vaihtoehtoina on enää vain opetella elämään kaiken paskan keskellä tai tappaa itseni. Jälkimmäinen on niin monta kertaa ollu jo lähellä, et mua pelottaa, et vielä joskus päädyn siihen ratkasuun. Mua ihan oikeesti pelottaa. Mä en kestä tätä syömistä, tää on ihan hirveen ponnistelun takana ja tää ponnistelu väsyttää mua entisestään. Nyt mä itken. Mä vaan haluun tän pahan olon pois ja olla onnellinen vaikka sekin samalla pelottaa mua. Mä en tiedä, millasta on olla onnellinen. Mä voin vaan kuvitella millasta se on ja mitä jos se ei ookkaan niin kivaa ja helppoa ku oon kuvitellu. Kuinka iso pettymys sekin sitten on

.
Kävelin ympyrää mun huoneessa ja tein vatsalihaksia. Aina kun meinasin lopettaa, niin purin mun kättä. Ja sitten ku en enää pystyny purra siihen, mä löin kättä seinään. Kävin sanoon hoitajille et mun tarvii puhuu, mut jouduin odottaa hetken. Ja sillä välii sain sit paniikkikohtauksen. Ei tapahtunu mitään vakavaa, ei tullu haavoja tai murtumia. Hyvä niin.

Eka viikko osastolla - anteeks pituus

Mä tulin tiistaina neljäks tänne. Harjavaltaan, osastolle 22. Mä en olis ikinä uskonu löytävni itteeni ihan täältä saakka.

Automatka tuntu piinaavan pitkältä ja uhkaavan loputtomalta. Lumiset maisemat siinsi ohi ikkunoiden ja stressi kalvoi sisuksiani ulvoen vapautta sitä enemmän, mitä lähempänä määränpäätä oltiin.

Kun mä astuin osaston ovesta sisään, mua päin huokaisi lämminhenkinen, ehkä hivenen pelottava ilmapiiri. Heti vasemmalla, oven vieressä ikkunalla oli joulukyntteliköitä ja vihreät rauhallisen väriset verhot, pari tuolia ja lehtiä.

"Täti, serkku ja Rubik lähti just. Tuntu niin kamalalta jäädä tänne. Sattuu. Kuristaa kurkkua. Mä en pysty estellä näitä kyyneleitä, ne vaan tulee väkisin ja voimalla, niinkuin rankkasadekin hakkaa ilmaa. Tää on vaikeeta. Mä oon kaukana poissa, kaukana kaikesta ja mä olen yksinäinen. Kello matelee. Pää tuntuu siltä kuin se olisi täynnä teräviä piikkejä, jotka eivät vain satu vaan estävät myös mun ajatukset. Mulla ei oo yhtään turvallinen olo. Mulla on pelokas olo ja mä haluaisin käpertyä jonnekin pimeään nurkkaan, josta kukaan ei mua löydä. Mulla on kylmä, mä olen yksin ja mä vaan itke."

Lääkitys vaihdettiin sertralininista seroniliin ja siihen lisäks tuli zyprexaa ja tarvittavaks ketipinoria nukkumiseen. Epilepsialääkekkin alotettiin uusiks.

Keskiviikko aamuna olin ihan tokkurassa, silmis oli vaan mustaa enkä pysyny ite pystyssä. Nukuin lähes koko päivän, ei jaksanu tehdä mitään ja heikotti, en jaksanu oikeen ajatella tai itkee, oli vaan turtunut olo.

Torstai.

"Istun päiväsalissa. Ikkunan takana pyryttää valkea lumi. Nyt on kolmas päivä täällä. Tunnen pettymystä itseeni, sillä olen syönyt paljon ja pelkästään nukkunut.

Täällä ei oo ollenkaan ankeaa, sillä täällä on paljon kasveja, värikkäitä seiniä jne. Ruokailupöydät on pieniä ja pyöreitä.
Ruokailutilanteet on tosi ahdistavia, kun pitää syödä muiden kanssa samassa pöydässä/tilassa ja mulle tulee kamala olo, kun tuntuu, että oon ihan läski possu, kun syön niin paljon, hullu se on, ei noin läskin tarvis noin paljoa syödä. Ja muutenkin on ahdistavaa syödä vieraiden ympäröimänä."

 
"Läskiläskiläskiläski!! Pää huutaa. Ei olis saanu syödä niin paljoa, ku ei liikkumaankaan pääse. Ei näin läskille pitäis lisää ruokaa antaa. Mun paikat tärisee vielki ruokailusta. Ahdistaa. Mulla on niin läski oli, ku maha on täynnä ja tuntuu, et kaikki ihrat mun ympärillä vaan löllyy. Mä en kestä tätä. Mä tunnen, kun se kaikki rasva ui mun mahassa, ui mussa, tekee pesäkolojansa joka paikkaan. Mä en pysty käsittelemään sitä, et mun pitäis muka syödä. En mä tarvii ruokaa! Mä en pysty lihoomaan enempää. Ajatuskin ahdistaa ihan mielettömästi."

Myöhemmin kävin sanomas, et ahdistaa ihan hirveesti ni sain opamoxii, joka sit laitettiin tarvittavaks ja ketipinor otettiin kokonaan pois. Kaikki paikat tärisi ja oli vaikee hengittää. Iltapalan jälkee kävelin vajaa tunnin ympäri osastoa.

Perjantaina paino oli 39,8kg.

"Söin just. Ällöttää. Läskiläski, miten voin antaa itteni syödä niin paljon."

 
Lauantai.

Heräilin taas yöllä kokoajan, oon joka yö heräilly. Perjantaina mulle tehtiin ravistemusterapeutin kanssa ateriasuunnitelma (1200kcal!) ja mun oli tarkotus päästä yksin syömään, mut en vielä oo päässyt. Oon syöny kerran jälkkäriäkin...

Yheltätoista oli lounas ja rupes ahdistaa se syöminen ihan hirveesti. Sit joku viereisest pöydäst kysy, et eikö ruoka maistu, ni tuli heti sellanen olo, et oon niin läski et kyl luulis ruua maistuva ulkomuodost päätellen. En pystyny enää syömään ja rupesin itkee siin pöydäs. Onneks hoitaja tuli sanoon, ettei tartte syöd enempää.

"Seison tupakkakatoksessa ja koitan puhallella savurinkuloita, mutten onnistu. En ole koskaan onnistunut. Katoksen vieressä on pieni kuusi, johon on laitettu jouluvalot. Ne näyttävät kivoilta pimeässä vaikka muuten sairaalan alue näyttää jopa hieman karmivalta."

Sunnuntai.

Yö meni taas heräillen ja heräsin joskus aamuyöllä enkä saanut enää unenpäästä kiinni.

"Ahdistaa. Huolestuttaa mun vointi, ku syke nousee ihan hirveesti pelkäst tupakal käynnist ja siin yhteydes tulee välil jtn tyhjälyöntei tai jotain."

Mulla on lähes kokoajan ihan täysinäinen (läski) olo, ku syödään niin usein.

"Ahdistaa ja haluun repiä kaikki ihrat mun ympäriltä, viiltää, hutaa, juosta, juosta, juosta lujaa tavoittamattomiin. Mä tärisen taas ja pelkään et saan paniikkikohtauksen. Sain onneks opamoxin. Kohta on kahvi. En haluais laittaa suuhuni mitään. Mä en halua, mä en voi, mä en pysty"