Toka viikko osastolla - pitää pysyy kovan mut välil ote lipsuu

Toinen viikko osastolla. Mä oon syönyt ihan hyvin ja mulla on ollu pari kertaa jo nälkäki. Se on jotenkin ahdistavaa ja lisää tunnetta siitä, että oon ihan läski. Ahdistus on ollu välillä ihan sietämätöntä (onneks oon sit saanu opamoxia siihen) ja oon kävelly ympäri osastoa ja huonetta, osin sen takia, et pääsis liikkumaan ees jotenki ja ahdistuksen mukana tulleestta levottomuudesta johtuen. Mä oon nukkunu paremmin ku kotona, vaikka oonkin joka yö heräilly vähännäliä. Torstai aamulla mulla oli punnitus ja mä oon lihonnut kilon.. Ahdistaa ja masentaa sekin, vaikka mä tiedän, et tän hoidon myötä mun painon pitäiskin nousta. Mut mä en tiedä pystynkö mä tähän, tuntuu niin pahalta. Mulla on jo valmiiks niin läski olo, etten ymmärrä, miks pitää lihota vielä lisää. Mä en voi, mä en kykene. 

Mulla on ihan kamala olo taas. Mä voisin itkee, jos vaan osaisin. Itkettää, muttei itku tule. Voisin huutaa, paiskoa tavaroita, viiltää, hakata itteeni ja voisin jopa oksentaa syömäni ruuat ulos. Mua inhottaa, kuvottaa mun olemus. Mä en kestä tässä kropassa olemista enkä tässä mielessä seikkailemista enää. Mä oon tuhonnut itseni ja nyt oon tässä pisteessä, että vaihtoehtoina on enää vain opetella elämään kaiken paskan keskellä tai tappaa itseni. Jälkimmäinen on niin monta kertaa ollu jo lähellä, et mua pelottaa, et vielä joskus päädyn siihen ratkasuun. Mua ihan oikeesti pelottaa. Mä en kestä tätä syömistä, tää on ihan hirveen ponnistelun takana ja tää ponnistelu väsyttää mua entisestään. Nyt mä itken. Mä vaan haluun tän pahan olon pois ja olla onnellinen vaikka sekin samalla pelottaa mua. Mä en tiedä, millasta on olla onnellinen. Mä voin vaan kuvitella millasta se on ja mitä jos se ei ookkaan niin kivaa ja helppoa ku oon kuvitellu. Kuinka iso pettymys sekin sitten on

.
Kävelin ympyrää mun huoneessa ja tein vatsalihaksia. Aina kun meinasin lopettaa, niin purin mun kättä. Ja sitten ku en enää pystyny purra siihen, mä löin kättä seinään. Kävin sanoon hoitajille et mun tarvii puhuu, mut jouduin odottaa hetken. Ja sillä välii sain sit paniikkikohtauksen. Ei tapahtunu mitään vakavaa, ei tullu haavoja tai murtumia. Hyvä niin.

Eka viikko osastolla - anteeks pituus

Mä tulin tiistaina neljäks tänne. Harjavaltaan, osastolle 22. Mä en olis ikinä uskonu löytävni itteeni ihan täältä saakka.

Automatka tuntu piinaavan pitkältä ja uhkaavan loputtomalta. Lumiset maisemat siinsi ohi ikkunoiden ja stressi kalvoi sisuksiani ulvoen vapautta sitä enemmän, mitä lähempänä määränpäätä oltiin.

Kun mä astuin osaston ovesta sisään, mua päin huokaisi lämminhenkinen, ehkä hivenen pelottava ilmapiiri. Heti vasemmalla, oven vieressä ikkunalla oli joulukyntteliköitä ja vihreät rauhallisen väriset verhot, pari tuolia ja lehtiä.

"Täti, serkku ja Rubik lähti just. Tuntu niin kamalalta jäädä tänne. Sattuu. Kuristaa kurkkua. Mä en pysty estellä näitä kyyneleitä, ne vaan tulee väkisin ja voimalla, niinkuin rankkasadekin hakkaa ilmaa. Tää on vaikeeta. Mä oon kaukana poissa, kaukana kaikesta ja mä olen yksinäinen. Kello matelee. Pää tuntuu siltä kuin se olisi täynnä teräviä piikkejä, jotka eivät vain satu vaan estävät myös mun ajatukset. Mulla ei oo yhtään turvallinen olo. Mulla on pelokas olo ja mä haluaisin käpertyä jonnekin pimeään nurkkaan, josta kukaan ei mua löydä. Mulla on kylmä, mä olen yksin ja mä vaan itke."

Lääkitys vaihdettiin sertralininista seroniliin ja siihen lisäks tuli zyprexaa ja tarvittavaks ketipinoria nukkumiseen. Epilepsialääkekkin alotettiin uusiks.

Keskiviikko aamuna olin ihan tokkurassa, silmis oli vaan mustaa enkä pysyny ite pystyssä. Nukuin lähes koko päivän, ei jaksanu tehdä mitään ja heikotti, en jaksanu oikeen ajatella tai itkee, oli vaan turtunut olo.

Torstai.

"Istun päiväsalissa. Ikkunan takana pyryttää valkea lumi. Nyt on kolmas päivä täällä. Tunnen pettymystä itseeni, sillä olen syönyt paljon ja pelkästään nukkunut.

Täällä ei oo ollenkaan ankeaa, sillä täällä on paljon kasveja, värikkäitä seiniä jne. Ruokailupöydät on pieniä ja pyöreitä.
Ruokailutilanteet on tosi ahdistavia, kun pitää syödä muiden kanssa samassa pöydässä/tilassa ja mulle tulee kamala olo, kun tuntuu, että oon ihan läski possu, kun syön niin paljon, hullu se on, ei noin läskin tarvis noin paljoa syödä. Ja muutenkin on ahdistavaa syödä vieraiden ympäröimänä."

 
"Läskiläskiläskiläski!! Pää huutaa. Ei olis saanu syödä niin paljoa, ku ei liikkumaankaan pääse. Ei näin läskille pitäis lisää ruokaa antaa. Mun paikat tärisee vielki ruokailusta. Ahdistaa. Mulla on niin läski oli, ku maha on täynnä ja tuntuu, et kaikki ihrat mun ympärillä vaan löllyy. Mä en kestä tätä. Mä tunnen, kun se kaikki rasva ui mun mahassa, ui mussa, tekee pesäkolojansa joka paikkaan. Mä en pysty käsittelemään sitä, et mun pitäis muka syödä. En mä tarvii ruokaa! Mä en pysty lihoomaan enempää. Ajatuskin ahdistaa ihan mielettömästi."

Myöhemmin kävin sanomas, et ahdistaa ihan hirveesti ni sain opamoxii, joka sit laitettiin tarvittavaks ja ketipinor otettiin kokonaan pois. Kaikki paikat tärisi ja oli vaikee hengittää. Iltapalan jälkee kävelin vajaa tunnin ympäri osastoa.

Perjantaina paino oli 39,8kg.

"Söin just. Ällöttää. Läskiläski, miten voin antaa itteni syödä niin paljon."

 
Lauantai.

Heräilin taas yöllä kokoajan, oon joka yö heräilly. Perjantaina mulle tehtiin ravistemusterapeutin kanssa ateriasuunnitelma (1200kcal!) ja mun oli tarkotus päästä yksin syömään, mut en vielä oo päässyt. Oon syöny kerran jälkkäriäkin...

Yheltätoista oli lounas ja rupes ahdistaa se syöminen ihan hirveesti. Sit joku viereisest pöydäst kysy, et eikö ruoka maistu, ni tuli heti sellanen olo, et oon niin läski et kyl luulis ruua maistuva ulkomuodost päätellen. En pystyny enää syömään ja rupesin itkee siin pöydäs. Onneks hoitaja tuli sanoon, ettei tartte syöd enempää.

"Seison tupakkakatoksessa ja koitan puhallella savurinkuloita, mutten onnistu. En ole koskaan onnistunut. Katoksen vieressä on pieni kuusi, johon on laitettu jouluvalot. Ne näyttävät kivoilta pimeässä vaikka muuten sairaalan alue näyttää jopa hieman karmivalta."

Sunnuntai.

Yö meni taas heräillen ja heräsin joskus aamuyöllä enkä saanut enää unenpäästä kiinni.

"Ahdistaa. Huolestuttaa mun vointi, ku syke nousee ihan hirveesti pelkäst tupakal käynnist ja siin yhteydes tulee välil jtn tyhjälyöntei tai jotain."

Mulla on lähes kokoajan ihan täysinäinen (läski) olo, ku syödään niin usein.

"Ahdistaa ja haluun repiä kaikki ihrat mun ympäriltä, viiltää, hutaa, juosta, juosta, juosta lujaa tavoittamattomiin. Mä tärisen taas ja pelkään et saan paniikkikohtauksen. Sain onneks opamoxin. Kohta on kahvi. En haluais laittaa suuhuni mitään. Mä en halua, mä en voi, mä en pysty"

Adios...

Tavarat pakattu.

Ei toimi pää, en pysty miettii enempää.

Tarviin vitusti tupakkaa.

Mä lähen osastolle, joten toivottakaa mulle paljonpaljonpaljon onnea, sillä vaik tää nyt onki osittai vapaaehtosta, helppoa tää ei todellakaan ole. 

 

4h

Neljä tuntia. Neljä tuntia ja sitten mä saan kuulla, mikä mun kohtalo on hoidon suhteen. Aikasemmin en osastolle päässyt, sillä mun tilalle otettiin joku mua sairaampi potilas. Lääkäri lupas soittaa tänään sinne, josko tilanne olis muuttunut. Ihan hirveä stressi ja jännitys. Stressaa myös se, että mun paino katotaan ja musta tuntuu, että oon lihonnut. Oon ollut muutaman päivän kipeenä, enkä kauheesti ole kattonut, mitä oon suuhuni laittanut + itsenäisyyspäivän ruoka, jota söin tätini luona + perjantain alkoholin kittaus. Olen lähestulkoon vain istunut koneella, katsonut mentalistia ja nukkunut eli en ole liikkunut oikeastaan muuten kuin tupakalla käydäkseni. Ahdistus. Pahoin pelkään, että painoni on lähellä 41, ainakin yli 40 se on vaikka jo joku päivä painoinkin alle. Noh, koitan vaan olla murehtimatta mitään, ennen kuin lääkärikäynti on ohi, kun sitten vasta tiedän kaikesta...

Se huutaa lisää lisää, sillä mikään ei koskaan riitä

Olo on turtunut. Väsyttää, muttei ahdistus anna mun mennä nukkumaan. Tahtoisin vain sulkea silmäni, antaa ripsien halailla toisiaan, ja käpertyä pienenpieneen myttyyn peiton alle, jonnekin lämpimään, suojaan pahalta maailmalta ja pahoilta ajatuksilta. Mutten mä voi paeta niitä, mä en voi unohtaa niitä, sillä ne kaikki ovat läsnä tässä ja nyt heti ja minuutin päästä ja vielä huomennakin. Mä en voi paeta todellisuutta, joka on käsin kosketeltavissa. 

Silmät painuu kiinni. Ehkä mun pitäis vaan antaa Nukku Matin vietellä mut ja vaipua uneen, mutta ahdistus luikertelee sisälläni kuin miljoona myrkkykäärmettä ja mua pelottaa että hetkenä minä hyvänsä joku niistä puree, upottaa terävät hampaansa muhun ja lopulta se kaikki myrkky virtaa sisälläni. Mä tiedän, etten saa miitä käärmeitä pois. 

Mä tunnen, miten rasva ui mun kehossa.

se ui kuin hai meressä

se levittäytyy kaikkialle

vaanii, saalistaa

se sulaa ja

se huutaa ja

se nauraa

ja sillä on hyvä olla kun muhun sattuu

ps.aamupaino 39,6

Haaste~

Kiitos Lasitähti haasteesta. :)

Rules~

 This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get rocignized. 

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs. 

 1. Mitä pelkäät, miksi?
Pelkään vaikka mitä... Kaikelle en ees keksi mitään sen kummempaa selitystä. Klovneja ja nukkeja, koska ne ovat liian viattoman oloisia ollakseen oikeasti viattomia. Ja ne on muutenkin tosi creepyjä.  Avonaisia kaappeja yöllä. Ahtaita ja korkeita paikkoja. Yksin olemista, mutta silti suuria ihmisjoukkoja. Kauppoja jne. Niissä alkaa ahdistaa. Pelkään tulipaloja ja myrskyjä. Pelkään, että menetän kaikki läheiset. Pelkään, että tekemisiäni seurataan kokoajan (esim. kotiin asennettu valvontakameroita...??) Ampiaisia ja hämähäkkejä, perhosia ja ylipäätään ötököitä. Sairauksia. Ja paljonpaljon muuta, mutta ennenkaikkea kuolemaa vaikka joskus olen sitäkin toivonut.

 2. Lempi leffasi, miksi?
Mä en osaa sanoa vaan yhtä! Tähän tulis pidempi lista ku yllä, jos yrittäsin sanoa ees jtn. En osaa päättää.

  3. Millaisessa talossa haluaisit asua tulevaisuudessa?
Omakotitalossa. Mutta se ei saa olla kovin vanha, koska ne on pelottavia eikä siellä saa olla sähkölämitystä. Tiilitalo mielummin kuin puutalo. 

 4. Asuisitko mielummin maalla vai kaupungissa?
Mä en osaa päättää. Oon miettiny tätä ittekseni paljon, mutta tykkään oikeesti molemmista ja molemmissa on hyvät ja huonot puolensa, enkä oo saanu päätettyä kumpi on parempi.
 
5. Millaista liikuntaa harrastat?
Mä oon oikeesti tosi huono liikkuja. .__. Yritän välillä käydä lenkillä ja kotona teen sillon sun tällön lihaskuntoa. Pitäis liikkua vähän enempi, muttei nykyään oikeen oo voimia yhtäpaljon siihen ku enne. Joskus kävin nyrkkeilyssäki, mut se jäi, kun masennus vei mielenkiinnon kaikesta..
 
6. Kuvaile ulkonäköäsi.
Vaaleet suurinpiirtein olille ulottuvat hiukset. Pitäs päästä parturiin leikkaan nää takas malliinsa. (eli paljonpaljon lyhyemmiks) ja saada värhättyä. Ruma naama ja ruma kroppa. Tissejä en omista.
 
7. Keräiletkö jotakin?
Hmm. Emmä nykysin enää sillain kunnolla. Kortit on kivoja.
 
8. Jos sinulle annettaisiin 1000 euroa, mihin käyttäisit ne?
Hmm.. Eka maksasin laskut. Sit varmaan ostasin vaatteita ja pelejä. ^^
 
9. Lempi eläin?
KETTU! <3 Ja susi. Ja kissa. Ja liskot. Kirahvit on kans kivoja.
 
10. Maa, jonne haluaisit matkustaa, miksi?
Hollantiin, Amsterdamiin. 
 
11. Mitä toivot tällähetkellä eniten?
En osaa sanoa. Toivon niin monia asioita.

Kysymykset, joihin mä haluan vastauksen:
1. Mikä on paras uni, jonka olet nähnyt?
2. Mikä on kamalin uni, jonka olet nähnyt?
3. Ketä ihannoit?
4. Biisi, jota kuuntelet, kun olet vihainen?
5. 3 luonteenpiirrettäsi, joista et pidä.
6.  Lempikengät?
7. Jos saisit valita 3 supervoimaa itsellesi, mitkä ne olisivat ja miksi?
8. Lempitee?
9. Sisustusesineesi, josta pidät eniten?
10. Mikä sai sut bloggaamaan?
11. Kerro jokin random asia itsestäsi, jonka haluat. :D

Haastan:
 Thinny
Azure Angel 
Elf 
Amanda 
elena 
Paradise 

En keksi nyt enempää ;__; 

Antakaa mun lentää

Mä koitan lukea parantumismyönteisiä blogeja ja sisäistää, että parantuminen on parempi kuin tämä. Mutta mä vain petän itseäni. Mulla ei ole mitään hätää vielä. Useassa lähteesä lukee (ihan virallisissakin), että on vaarallista vasta kun bmi on alle 13. Tuntuu typerältä, että mulla on lähete osastolle syömishäiriöstä tämän painoisena. Mähän olen aivan järkyttävän iso verrattuna oikeisiin syömishäiriöisiin. Tiedän, ettei saisi verrata, enkä sitä tahallaan teekkään. En tunne kateutta, enkä halua näyttää pelkältä luurangolta, mutta saan todistettua, ettei mulla ole vielä pelkoa tulla sellaiseksi, koska bmi:ni on paljon korkeampi. Mulla on vielä varaa laihtua. Ja kyllähän sen peilistäkin näkee. Ja vaikka ne sanoo, että se vääristyy mun silmissäni, niin läskit mun kourassa ei voi kyllä olla kuviteltua, kun kosken itseäni. 

Hetkittäin musta tuntuu siltä kuin olisin saanut voimani takaisin. Olen pirteämpi. Ei heikota niin paljoa. Jaksoin nähdä vähän kavereitakin. Alan taas miettiä itselleni liikuntasuunnitelmia, mutta totuus iskeekin kivellä päin kasvoja. Kävellessäni portaita ylös tullessani tupakalta huomaan, kuinka raskasta sekin on. En jaksa enää liikuttaa tätä painoani. Pitää tehdä aina välillä jotain pientä tämän koneella istumisen ohella. Siivota tai jalotella tai nostaa pari kertaa painoja jne. Edes jotain. Mutta koska en yksinkertaisesti jaksa liikkua enää tarpeeksi, mun täytyy syödä vieläkin vähemmän. 

Nyt pitää oikeasti jättää ne karkit ja sipsut ja muut herkut sinne kaupan hyllylle jotakuta muuta odottamaan!